torstai 18. heinäkuuta 2013

Näytöskappaleita uruille

Urkujen leviäminen ja laadun kehittyminen on paras ja myönteisin saavutus, mistä kristinuskoa voi kiittää. Hydrauliset urut kehitettiin ptolemaiolaisessa Aleksandriassa jo kolmannella vuosisadalla eaa., ja myöhäisantiikin aikaan ne olivat Välimerellä yleisesti tunnettu soitin, jota tosin käytettiin lähinnä viihdytystarkoituksissa. Kirkko otti, varsinkin lännessä, urut omakseen (perinteisesti ansio urkujen suosimisesta liturgisena instrumenttina on annettu paavi Vitalianukselle, joka oli virassa 657–672) ja levitti ne keskiajan kuluessa kaikkialle läntiseen ja keskiseen Eurooppaan. Nykyään standardiksi mielletyt kirkkojen pilliurut kehitettiin 1300-luvulla.
St.-Bavokerkin urut Haarlemissa Alankomaissa. Christiaan Müllerin ja Jan van Logterenin 1730-luvulla rakentamat urut kuuluvat maailman suurimpiin ja arvostetuimpiin; äänikertoja on 60. Perimätiedon mukaan alimmat bassoäänet ovat aikoinaan saaneet laastin murenemaan tiilten välistä.
Pilliurut vaihtelevat pikkuruisista massiivisiin; suurimmissa on jopa 15 000 pilliä. Urut jäljittelevät muita soittimia, vaikka ääni tietysti kuulostaa aina päällimmäisenä uruilta. Aloittelijakin pystyy tunnistamaan melko helposti esim. huilua ja trumpettia jäljittelevät äänikerrat. Urkujen etuja on mm. se, että nuottien kestoa voi säädellä ja pitkittää huomattavasti ilman, että täytyisi kantaa huolta vaskipuhaltajien keuhkojen kantokyvystä.
Urkujen sointi, sen massa, vaihtelevuus, kumea jymy, ovat kunnioitusta herättävää kuultavaa. Kyseessä on majesteettinen instrumentti, joka kuuluu kirkon kaltaiseen arvokkaaseen ympäristöön (huolimatta valtionkirkkomme vaivaannuttavista ja noloista yrityksistä karsia kirkoista arvokkuus), mutta sen syvä ääni vetoaa myös täysin sekulaariin kuulijaan.



"The World of the Organ":

Charles-Marie Widor: Toccata Sinfoniasta nro 5;

Johann Sebastian Bach: Wachet auf! BWV 645;

Wolfgang Amadeus Mozart: Fantasia F-molli K608;

William Walton: Crown Imperial (sov. Herbert Murrill);

Jeremiah Clarke: Prince of Denmark's March (sov. Simon Preston);

Georg Friedrich Händel: Surumarssi oratoriosta Saul (sov. F. Cunningham Woods);

Henry Purcell (oik. Jeremiah Clarke): Trumpet Tune (sov. C. H. Trevor);

Edward Elgar: Imperial March (sov. George C. Martin);

Louis Vierne: Finaali Sinfoniasta nro 1;

Richard Wagner: Pyhiinvaeltajien kuoro (Beglückt darf nun) oopperasta Tannhäuser (sov. Lemare);

Félix-Alexandre Guilmant: Marssi Händelin teemasta;

Robert Schumann: Harjoitelma nro 5 (sov. John E. West);

Sigfrid Karg-Elert: Marche triomphale.

Simon Preston, Westminster Abbeyn urut.

Decca, äänitetty Westminster Abbeyssä 1962–64.

Brittiläinen Simon Preston (s. 1938) työskenteli Westminster Abbeyssä apulaisurkurina tämän albumin kappaleiden äänitysaikana. Hän oli vielä varsin nuori, mutta selvästi kunnianhimoinen ja erittäin lahjakas. Albumilla on tasokas ja monipuolinen valikoima urkumusiikkia, enimmäkseen maallisia sävellyksiä.

Valikoima on laaja barokin urkuteoksista romanttisista oopperoista tehtyihin transkriptioihin ja 1900-luvun seremoniamusiikkiin. Barokista, urkumusiikin suuresta kulta-ajasta, mukaan ovat päässeet itseoikeutetusti saksalaiset J. S. Bach (1685–1750) ja G. F. Händel (1685–1757). Ilahduttavaa on, että valinta on osunut muualle kuin Bachin kiistatta loistavaan, mutta iänikuiseen ja aina esitettyyn Toccataan ja fuugaan (BWV 565). Sen sijaan kuullaan urkutranskriptio tenoriaariasta Wachet auf! Ruft uns die Stimme, joka on peräisin Kantaatista 140. Viisiminuuttinen kappale on eleganttia ja vaikuttavaa Bachia, ja Preston suoriutuu siitä hyvin vakuuttavasti.

Händelin Surumarssi oratoriosta Saul (1739) on yllättävänkin dramaattinen, lyhyt kappale, jossa soi murheen ohella kirkas kunnia. Äänitys ei ikävä kyllä tämän kappaleen kohdalla ole paras mahdollinen, mikä syö hieman sen tehoa.

Englantilaista barokkia edustaa Jeremiah Clarke (n. 1674–1707). Hän oli lahjakas urkuri, joka sai tavoitellun viran kuninkaallisista kappeleista. Clarke voisi olla tunnetumpikin, ellei hän olisi vähän päälle kolmekymppisenä tehnyt itsemurhaa onnettoman rakkauden vuoksi. St. Paulin katedraalin kryptaan haudattu Clarke on tullut vielä pahemmin jälkimaailman murjomaksi, kun kunnia hänen suosituimmista ja tunnetuimmista sävellyksistään on annettu ansiotta Henry Purcellille, joka oli ennestäänkin tunnetumpi. Tämäkin albumi väittää, että tunnettu kappale, joka kulkee nimellä Trumpet Tune, olisi Purcellin käsialaa, mutta tutkimus on sittemmin osoittanut, että senkin takana on juuri kaltoin kohdeltu Clarke.
Tosin kaikki tuolloin eläneet länsieurooppalaiset miehet, joilla oli välittömän nälkäkuoleman ehkäisevät tulot, näyttivät tismalleen tältä, joten sekaannus on periaatteessa ymmärrettävä.
Clarke on siis todellisuudessa mukana kahden kappaleen voimin, sillä Purcellin nimiin laitettu sävellys on hänen kynästään. Molemmat ovat viehättäviä ja iloisia rondoja, joissa Westminster Abbeyn urkujen kaunis trumpettiäänikerta säkenöi. Preston voisi ehkä viipyillä kappaleissa pidempäänkin, mutta ripeä rytmitys antaa niille toisaalta hieman leikkisän vireen, mikä ei ole pahasta.

W. A. Mozart (1756–1791) sävelsi hyvin vähän musiikkia uruille, vaikka arvostikin tiettävästi tätä instrumenttia; ehkä hänelle ei vain tullut vastaan ammatillisesti kannattavaa tilaisuutta urkumusiikin luomiseen. Tälle levylle valittu 11-minuuttinen Fantasia Mozartin kuolinvuodelta on säveltäjän pisin urkukappale, ja se on yksinkertaisesti suurenmoinen. Sävelkieleltään se on puhtaan klassistinen, mutta osoittaa hyvää barokin urkumusiikin tuntemusta mm. taidokkaine fuugineen. Lisäksi Preston soittaa sen horjumattomalla taidolla mutta myös älykkäästi rytmitetyllä herkkyydellä, ja kyseessä on minusta koko albumin vivahteikkain, paras ja vangitsevin esitys.

Klassismin aikana ja romantiikan alkuvaiheessa urut eivät olleet kovin käytetty soitin, ja ne yhdistettiin lähinnä liturgisiin yhteyksiin. Romantiikan vuosisadan edetessä urkujen arvostus nousi kuitenkin tasaisesti. Robert Schumann (1810–1856) esimerkiksi ei tuntenut urkuja itselleen läheiseksi instrumentiksi, mutta hänen musiikkinsa taipuu varsin vaivattomasti urkutranskriptioiksi. Harjoitelma nro 5 on uruillakin varsin herkkää ja tunnelmallista kuunneltavaa. 
Suurin saksalainen romanttinen oopperasäveltäjä Richard Wagner (1813–1883) ei säveltänyt mitään uruille, mutta hän suhtautui myönteisesti oopperasävelmiensä sovittamiseen tälle instrumentille. Wagner-transkriptioita on tehty varsin paljon, ja niitä tullaan täällä tarkastelemaan vielä lähemmin. Tällä albumilla on vain lyhyt hymnimäinen teema oopperasta Tannhäuser (1845). Se on kuin tavallista arvokkaampi ja ilmavampi virsi, ja soveltuu uruille erinomaisesti. Lopputulos on eleettömän majesteettinen, mutta ikävä kyllä tämän kappaleen kohdalla äänitystekniikka on heikoimmillaan, ja rahinaa sekä sihinää kuullaan melko paljon.

Ranskassa vallitsi 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla todellinen urkurenessanssi, joka keskittyi Pariisin lukuisiin kirkkoihin. Joukko belgialaissyntyisen César Franckin (1822–1890) seuraajia piti yllä ja kehitti romanttista urkusävellyssuuntausta, ja muutamien vuosikymmenien ajan Pariisi oli Euroopan urkupääkaupunki. Tätä kukoistavaa romanttista urkuvirtuositeettia edustaa Alexandre Guilmant (1837–1911), joka toimi Saint-Trinitén kirkon urkurina vuosina 1871–1901.

Charles-Marie Widor (1844–1937)  sai uralleen hyvän alkusysäyksen paitsi isänsä urkurinammatista, myös siitä, että läheisiin perheystäviin kuului 1800-luvun maineikkain urkurakentaja Aristide Cavaillé-Coll (1811–1899). Cavaillé-Coll ja joukko Ranskan arvosteuimpia säveltäjiä onnistuivat suosituksillaan ja vaatimuksillaan takaamaan 25-vuotiaalle Widorille urkurin pestin Pariisin Saint-Sulpicen kirkosta. Virka oli muodollisesti väliaikainen, ja tätä Widorin väliaikaisuutta kesti vuodesta 1870 vuoteen 1933. Widor oli myös arvostettu opettaja ja tutkija. Hän toimi Pariisin konservatoriossa urkujen ja säveltämisen professorina, ja yhdessä oppilaansa Albert Schweitzerin kanssa valmisti tarkistetun edition Bachin tuotannosta.
Widor esittelee ranskalaisuuttaan.
Toccata urkusinfoniasta nro 5 on Widorin tunnetuin yksittäinen kappale. Se esitetään joka vuosi jouluyön messun päätteeksi Rooman Pietarinkirkossa. Widor aloitti täysimittaisten sinfonioiden säveltämisen uruille käyttäen hyväkseen urkujen kykyä imitoida lähes kaikkien sinfoniaorkesterin instrumenttien ääniä. Urkusinfonioissaan Widor ei kuitenkaan tyydy vain jäljittelemään sinfoniaorkesteria, vaan teokset ovat ainutlaatuisia, nimenomaisesti urkujen koko potentiaalia hyödyntäviä ja rakenteellisesti taidokkaita sävellyksiä. Esitys on ripeä ja dramaattinen, mutta muhkeampi äänitys tekisi siitä vieläkin vaikuttavamman.

Widorin oppilas Louis Vierne (1870–1937) kuuluu samaan ranskalaisten romanttisten mestariurkurien kaartiin. Syntyjään lähes sokea Vierne toimi Pariisin Notre-Damen katedraalin pääurkurina vuodesta 1900 kuolemaansa saakka. Ilmaus on otettava kirjaimellisesti, sillä Vierne kuoli Notre-Damen urkujen koskettimille kesken 1750. urkuresitaalinsa 2.6.1937. 
Jos olisin tiennyt, olisin säveltänyt valmiiksi hautajaismarssin.
Vierne tunnettiin suurenmoisena improvisoijana, jonka mielikuvitus ja muodon taju saivat hänen improvisaationsakin kuulostamaan viimeistellyiltä sävellyksiltä. Hän toki myös sävelsi varsinaisia suunnitelmallisia teoksia, niiden joukossa kuusi sinfoniaa uruille. Tällä albumilla kuullaan Finaali Viernen ensimmäisestä urkusinfoniasta. Se on hienostunut ja sulava kappale, jonka kuunteleminen on sekä vaivatonta että kunnioitusta herättävää. Esitys on hyvin elegantti, ja Prestonin soitossa yhdistyvät keveät sormet painokkaaseen, koreaan urkusointiin.

Sigfrid Karg-Elert (1877–1933) oli omaperäinen saksalainen romantikko, joka ei tukeutunut juurikaan saksalaiseen traditioon, vaan oli vaikuttunut Edvard Griegin, Claude Debussyn ja Frederick Deliusin musiikista. Voitonmarssi, Marche triomphale, säteilee riemua, ja Preston selviää vaivatta sen teknisistä vaatimuksista. Vielä kun mukaan saisi hieman lisää spontaanin ilon tuntua, olisi esitys täydellinen. Nykyiselläänkin Karg-Elertin ihastuttava marssi on hieno lopetus näyttävälle albumille.

On perusteltua käsitellä tällä levyllä Edward Elgarin (1857–1934) William Waltonin (1902–1983) kontribuutiot yhdessä. Ei vain siksi, että molemmat ovat brittiläisiä, vaan siksi, että heiltä valitut kappaleet edustavat virallisen seremoniamusiikin lajityyppiä. Elgarin Keisarillinen marssi (Imperial March) viittaa Brittiläiseen imperiumiin ja sen hallitsijaan, Intian keisarinna Viktoriaan. Marssi valmistui tilaustyönä Viktorian 60-vuotishallitsijajuhlaan 1897, ja se teki Elgarista ensi kertaa kuuluisan Lontoossa. Walton taas on eräänlainen romanttinen modernisti, joka sävelsi Crown Imperialin hyvin elgariaanisessa hengessä Edvard VIII:n kruunajaisiin 1937. Niitähän ei tietysti koskaan tullut, kun kuningas luopui kruunustaan, mutta marssi esitettiin suunniteltuna ajankohtana sillä erotuksella, että valtaistuimelle nousi Edvardin veli Yrjö VI. Kappale esitettiin myös Yrjö VI:n tyttären, Elisabet II:n kruunajaisissa 1953.
Molemmat marssit ovat täynnä mahtailua, jota lievittävät rikkaat ja mieleenpainuvat melodiat. Urkutranskriptiot ovat hyvin korkeatasoisia, ja on oikeastaan vaikea valita, preferoisinko tiukan paikan tullen näistä marsseista orkesteri- vai urkuversiota. Onneksi meillä on molemmat.

Nuoren Prestonin virtuoosimaisuus on vaikuttavaa kuultavaa, mutta hän on taipuvainen briljeeraamaan kyvyllään soittaa nopeasti. Artikulointi on selvää, eikä sointi puuroudu, mutta joissakin teoksissa, varsinkin Clarken kappaleissa, hieman rauhallisempi tai vaihtelevampi tempo voisi olla paremmin eduksi. Myös Waltonin Crown Imperial on ripeänpuoleinen, mutta siitä oikeastaan pidän tämän vuoksi enemmän. 
Tietysti on muistettava, että taltioinnit ovat 50 vuoden takaa, eikä sointi ole enää nykystandardeilla ideaali. Häiriöääniä, säröä tai sihinää ei juuri kuule, paitsi Wagnerissa ja vähemmän Händelissä, mutta paikoitellen ääni on auttamatta ohuehko. Lisäksi joko äänitys- tai remasterointitekniikasta johtuen kovaääniset huipennukset soivat hienosti ja kirkkaasti, mutta hiljaisemmilla osuuksilla on taipumus laskeutua kuuluvuusalueen rajoille. 

Kokoelman valikoima on ilahduttavan laaja, ja eri tyylikaudet pääsevät hyvin esiin. Kappaleet ovat myös ns. näytöskappaleita sikäli, että yhdessä ne osoittavat urkujen monipuolisuuden, ilmaisuvoiman ja energian mahdollisuudet. Ehkä valikoima painottuu hieman liikaa orkesterisävellysten urkutranskriptioihin; olisi hyvä kuulla enemmänkin erikseen uruille sävellettyjä kappaleita, joita ovat mittavasti ja taidolla väsänneet vaikkapa César Franck ja Camille Saint-Saëns, mutta puutteistaan huolimatta levy on kelpo tutustumismatka urkujen maailmaan, joka sopii erityisen hyvin korvienavaajaksi heille, jotka tuntevat urut lähinnä kansankirkkomme simplististen ja ikävien virsien säestysinstrumenttina.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti