Hahaah, viimeinkin olen karistanut paineet ja Beethovenin varjon yltäni! |
Ja sitten juuri valmistunutta teosta verrattiin tuoreeltaan Beethovenin Pastoraalisinfoniaan.
Tule lähemmäs ja sano se uudestaan. |
Pelkkää lehmänkelloja kilkkaavien kesäniittyjen ajatonta autuutta sinfonia ei sentään ole. Yksittäinen leppeä kappale voi vielä kannatella itseään, mutta sinfoniassa pitää olla jonkinlaisia jännitteitä. Vaikka Sinfonia nro 2 onkin päällisin puolin pastoraalisen huoleton, siitä puuttuu Beethovenin Pastoraalisinfonian maalaismainen rempseys. Sen tilalla on taustalla jatkuvasti väikkyvä keveä melankolia. Kyse ei ole mistään synkkyydestä, vaan pikemminkin sellaisesta miellyttävästä kaihosta, jota elo-syyskuun vaihteen lämpiminä päivinä voi tuntea mennyttä kesää kohtaan. Beethovenin Pastoraalisinfoniaa voisi kutsua tuntevan ihmisen välittömäksi kesäsinfoniaksi siinä missä Brahmsin Toinen on ajattelevan (ja tuntevan) ihmisen kesäsinfonia. Se on reflektoidumpaa musiikkia, jolla ei ole mitään selvää kuvauksellista ohjelmaa. (Tämä ei tietenkään tarkoita, että toinen teos tai lähestymistapa olisi tämän vuoksi mitenkään parempi tai huonompi.)
Brahms: Sinfonia nro 2 D-duuri op. 73; Unkarilaiset tanssit nro 1, 3, 10, 17–21.
London Philharmonic Orchestra, Marin Alsop.
Naxos, äänitetty Lontoossa ja Watfordissa (tanssit) 2005.
Marin Alsop jatkaa menestyksekästä Brahms-sarjaansa ja osoittaa jälleen, että Brahmsin sävelkieli on hänelle hyvin luonnollista vailla tarvetta keinotekoiseen paisutteluun tai korostuksiin. Pikemminkin Alsop tasoittelee teoksen dramatiikkaa tinkimättä lyyrisestä romantiikasta, ja lopputuloksena on hyvin idyllinen, puromaisen tasaisesti juokseva sinfonia, jota on erittäin miellyttävä kuunnella.
Lontoon filharmonikot soittavat kauniisti sekä huolellisesti, ja äänitys korostaa musiikin romanttista täyteläisyyttä ja pehmeyttä. Jousisto hoitaa työnsä hienosti, ja erityisesti alttoviulujen ja sellojen hellä lyyrisyys viehättää. Tämä on mukava ja turvallinen esitys, joka on mainio ensitutustuminen teokseen. Se on helposti lähestyttävä, uskollinen teoksen hengelle ja tyylille sekä moitteettoman kauniisti esitetty. Yllätyksiä tai huomattavan persoonallista tulkintaa se ei tarjoa, mutta Perus-Brahmsin sarjassa tämä idyllinen ja rakastava esitys on vaikeasti lyötävissä.
Toinen osa, hidas Adagio non troppo, on ehkä hieman turhankin raukea, ja finaali, Allegro con spirito, voisi olla vieläkin vakuuttavampi, ja sen tummemman herooiset sävyt voisivat tulla paremmin osiin. Mutta toisaalta ensiosa, Allegro non troppo, on erittäin hieno dynaamisine vaihteluineen ja luontevine rytmityksineen (sekä viehkoine ja raukean keveine muistumineen Brahmsin kuuluisasta Kehtolaulusta), ja kolmas osa, Allegretto grazioso, quasi andantino, on suorastaan loistava vaivihkaisessa, valoisassa poljennossaan.
Valikoima Brahmsin itsensä ja kollega Antonín Dvořákin orkestroimia Unkarilaisia tansseja on tarpeen, jotta levyn kesto saadaan ulotettua yli tuntiin (65:06). Mikään oleellinen lisä ne eivät ole, mutta ne on esitetty varsin mukavasti, ja kuuntelee ne mielellään. Brahmsin omat orkestraatiot kuulostavat minun korviini paremmilta; Dvořák liioittelee mielestäni toisinaan orkesteriefektien kanssa omissa orkestraatioissaan saaden teokset kuulostamaan enemmänkin slaavilaistetuilta madjaareilta. Joka tapauksessa kelpo kuunneltavaa, ja enemmänkin olisi mukaan mahtunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti