Suppé: Alkusoittoja

Tänään, 1.7.2013, on Kroatiasta tullut Euroopan unionin jäsenvaltio. Kroatia on järjestyksessä toinen entisen Jugoslavian maista, joka on läpäissyt unionin vaihtelevan tarkasti sovelletun kriteeristön. Toiveena on, että lopulta jossain tulevaisuudessa kaikki törkeän väkivaltaisesti hajonneen Jugoslavian jäsenet olisivat jälleen keskenään samassa, mutta laadullisesti paljon aiempaa paremmassa seurassa. Tämä jää nähtäväksi, mutta Kroatian EU-jäsenyyden kunniaksi otan käsittelyyn levyn ainoalta kroatialaissyntyiseltä säveltäjältä, joka kokoelmaani on ehtinyt. Eikä hän valitettavasti ole lopulta kovin kroatialainen.

Francesco Ezechiele Ermenegildo, Cav(aliere) di Suppé-Demelli eli tutummalta germanisoidulta nimeltään Franz von Suppé (1819–1895) syntyi Splitissä, joka kuului tuolloin Dalmatian kuningaskuntaan, joka taas oli osa (Kronland) Itävallan keisarikuntaa. Koska Suppé ei näytä erityisen hehkeältä, hankitaan kroatialaista lisäväriä ilmakuvalla hänen synnyinkaupunkinsa keskustasta:
 

                                                                           Ballota

Split on rakennettu keskiajalla keisari Diocletianuksen (244–311) valtavan eläkepalatsin jäännösten sisään. Se on hyvin pittoreski, hauska ja viehättävä pikku kaupunki, ja ehkä tämä on vaikuttanut siihen, että Suppé on (muuten kuin ulkonäkönsä puolesta) hyvin hauska ja viehättävä pikku säveltäjä. Mitään kroatialaista hänen musiikissaan ei kuulu; hän sävelsi kaikkien saksalais-itävaltalaisen musiikkitradition keveämpien sääntöjen mukaista säkenöivää viihdemusiikkia. Isänsä puolelta belgialais-italialaista aatelissukua (mikä selittää nimeen sisältyvän ritarin tittelin, jonka säveltäjä saksalaisti yksinkertaisesti prepositioksi von) oleva Suppé muutti äitinsä synnyinkaupunkiin Wieniin vuonna 1835 ja päätyi lahjojensa ansiosta nousujohteiselle muusikonuralle Euroopan musiikkipääkaupungissa. 

Suppé ei harrastanut sinfonioita, konserttoja tai muita ns. vakavampia teostyyppejä, vaan löi rahoiksi keveillä opereteilla ja koomisilla oopperoilla. Johann Strauss nuorempi (1825–1899) nousi opereteillaan wieniläisten ylittämättömäksi suosikiksi, mutta Suppéta voi pitää wieniläisoperetin varsinaisena luojana. Suppé toi wieniläiseen viihdemusiikkiin kotiseuduiltaan sentään jotakin, nimittäin taidon kirjoittaa kaunista ja sujuvaa laulumaista melodiaa italialaiseen tapaan. Mitään kroatialaista ei siis tästäkään ole löydettävissä, mutta Splitin kulttuurieliitti oli pitkään italialaista, joten minkäs teet.  

Nykyään Suppén operettiproduktiot ovat harvinaisuuksia; parhaiten niitä pääsee näkemään Itävallassa. Aika on ehkä ajanut tällaisen harmittoman ja leimallisen 1800-lukulaisen viihteen ohi, mutta Suppé on säilyttänyt pienen jalansijan musiikinystävien tietoisuuden reunamilla alkusoittojensa ansiosta. Hän sävelsi musiikkikomedioidensa johdannoiksi mainoita orkesteripreludeja, joista kolme tai neljä on pysynyt sitkeästi ohjelmistossa.

Franz von Suppé: Alkusoittoja opereteista:
Kaunis Galatea (Die schöne Galatea);
Kevyt ratsuväki (Leichte Kavallerie);
Fatinitza;
Boccaccio (marssi III näytöksestä);
Onnen sokkelo (Irrfahrt um's Glück);
Aamu, keskipäivä ja ilta Wienissä (Ein Morgen, ein Mittag, ein Abend in Wien);
Iloiset ryövärit (Banditenstreiche);
Patarouva (Pique Dame, alk. Die Kartenschlägerin);
Madame Potifarin muotokuva (Flotte Burschen oder das Bild der Madame Potifar);
Runoilija ja talonpoika (Dichter und Bauer).

Slovakian valtiollinen filharmoninen orkesteri, Alfred Walter.

Naxos, äänitetty Košicessa 1993-94.

Varsin antelias (75 min) valikoima sisältää Suppén tunnetuimmat alkusoitot ja koko joukon harvinaisuuksia.  Kaikki saavat poreilevan energiset, iloiset ja musiikin dramatiikkaa onnistuneesti hyödyntävät esitykset.
Epäilemättä säveltäjän tunnetuin yksittäinen sävellys on alkusoitto operettiin Kevyt ratsuväki (Leichte Kavallerie, 1866), joka alkaa mahtavalla fanfaarilla ja päättyy vastustamattoman tarttuvaan ratsumarssiin, jonka tunnistettavuus ja levinneisyys on samaa luokkaa kuin Rossinin Vilhelm Tell -alkusoitolla. Tämän unohtumattoman melodian lienevät useimmat kuulleet jo lapsuudessaan vanhojen animaatiofilmien taustamusiikkina.
Toiseksi tunnetuin kappale on varmaankin Runoilijan ja talonpojan alkusoitto (Dichter und Bauer, 1846), jota Suppé oli tosin jo ehtinyt käyttää kahdessa aiemmassa teoksessa. Mutta mitäpä siitä, sillä sävellys mainio. Seesteisen serenadimaiset ja kiivaan touhukkaat jaksot vuorottelevat hyvin lystikkäästi.

Tutumpaa puolta edustaa vielä Kaunis Galatea (Die schöne Galatea, 1865). Operetti on koominen uudelleentulkinta Ovidiuksen Metamorfoosien kertomuksesta, jossa kyproslainen kuvanveistäjä Pygmalion rakastuu tekemäänsä norsunluuveistokseen, joka herää henkiin. Tämä alkusoitto on saanut kunnian aloittaa albumin, ja se onkin upea, säkenöivä ja kutkuttava esimerkki Suppén viehätysvoimasta, huumorista ja draaman tajusta parhaimmillaan.
Tuttujen kategoriaan voi lukea vielä alkusoiton operetista Aamu, keskipäivä ja ilta Wienissä (Ein Morgen, ein Mittag, ein Abend in Wien, 1844). Alkusoitto on yhä suosittu jonkinlaisena hellän ironisena rakkaudentunnustuksena Itävallan pääkaupungille, mutta musiikki saattaa olla tunnetumpi päätymisestä Väiski Vemmelsääri -piirrettyyn Baton Bunny (1959), jossa sankarimme yrittää johtaa ko. teoksen.

Voin hyväksyä antropomorfisen jyrsijän sinfoniaorkesterin ohjaksissa, mutta keltaista frakkia en koskaan.

Loput albumin tarjonnasta ovat vähemmän tunnettua Suppéta täydellisesti unohdetuista näyttämöteoksista. Ne eivät nouse mieleenpainuvuudessaan aivan edellä esiteltyjen tasolle, mutta ne ovat läpeensä viihdyttäviä ja mielenkiintoisia kappaleita, joiden parissa aika liitää vaivattomasti. 
Suppén vahvuus verrattuna wieniläisten viihdesäveltäjien kuninkaisiin, Strauss-dynastiaan, on, että hänellä oli teatteritaustansa ja monipuolisemman musiikkikokemuksensa ansiosta kyky säveltää viihdyttävää musiikkia, joka ei kuulosta pelkältä tarkasti viritetyltä ja laskelmoidulta hittikimaralta (tämä on kokemukseni Wienin Strausseista, joista saan helposti yliannoksen). Suppé uskaltaa hyödyntää enemmän dramaattisia kontrasteja, kuten äärimmäisen jännitteisessä Onnen sokkelo -alkusoitossa (Irrfahrt um's Glück). Jokainen alkusoitoista on tismalleen oikean mittainen toimiakseen ideaalisti: yleisö saa kuulla pariin kertaan ne parhaat sävelmät, mutta mitään ei venytetä turhaan ja toisaalta dramatiikkaa rakennetaan taitavasti siten, että jännitys säilyy aina. Suppé kuulostaa varsin hyvältä jopa silloin, kun hän vain konstruoi potpourrin olemassaolevista sävelmistä. Esimerkiksi Heidelbergin kunnioitettuun yliopistokaupunkiin sijoittuva Madame Potifarin muotokuva (nimestä Flotte Burschen joskus 1800-luvulla tehty typerä englanninkielinen käännös Gay Blades on painettu ohjelmalehtiseen, mikä on huvittavaa parillakin tavalla) liikkuu opiskelijapiireissä ja saa siten alkusoitokseen rempseän sarjan akateemisia juomalauluja, muistettavimpana niistä tietysti De brevitate vitae eli Gaudeamus igitur.

Suppén alkusoitoissa on niin paljon hyväntuulista komediallista viehätystä ja niin mainioita melodioita, että albumin uudelleenkuunteluarvo on huima. Erinomaista sinfonista viihdemusiikkia.