sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Ranskalaista vallankumousmusiikkia

Heinäkuun neljäntenätoista vietetään jälleen Ranskan kansallispäivää sivistyneessä maailmassa, johon luen nöyrästi myös oman blogini. Ranskalaiset ovat valinneet kansallispäiväkseen Ranskan suuren vallankumouksen yleisesti hyväksytyn alkupisteen vuosipäivän. 14.7.1789 raivostunut väkijoukko kaappasi hallintaansa Bastiljin vankilalinnoituksen Pariisissa. 
Bastiljin valtaus. Charles Théveninin etsaus vuodelta 1793.
Tätä seurasi lyhyt perustuslaillinen vaihe, jonka aikana Ranskasta tuli perustuslaillinen monarkia, jossa politiikkaa ja valtiorakennetta pyrittiin uudistamaan dialogin ja lain kautta. Ikävä kyllä vallankumouksellisten äärilaita onnistui lietsomaan todelliset ja kuvitellut uhkat aivan hulluun mittakaavaan, ja Ludvig XVI:n epäonnistunut sekä huonoa harkintaa ja kelvotonta valtiomiestasoa edustanut pakoyritys näytti vahvistavan äärivallankumouksellisten levittämän huhupropagandan. Äärimieliset kaappasivat vallan, ja vallankumous ajautui seuraavaan, turmiolliseen vaiheeseen, terroriin. Kuningas puolisoineen teloitettiin, ja tuhannet muut päätyivät niinikään vankilaan ja giljotiiniin usein vain syntyperäisen säätynsä tai irrallisen sanan vuoksi. Terrorin vainoharhaiset johtajat vainosivat erityisesti maltillisia ja liberaaleja vallankumouksellisia, joita pidettiin pettureina. Kun tunteille ja intohimoille - vihalle, pelolle, veren- ja kostonhimolle - annettiin valta, samalla virallisesti rakennettiin järjen kulttia. Tragikomedia sai dramaattisesti perustellun päätöksen, kun kiihkeimmät verenvuodattajat, etunenässä Maximilien de Robespierre, lopulta jaettiin päihin ja torsoihin.

On omituista, että niin kaksijakoinen, kiistelty ja intohimoja herättänyt tapahtuma kuin Ranskan suuri vallankumous on pitänyt asemansa modernin Ranskan kansallisen identiteetin kannalta virallisestikin keskeisenä symbolina. Eräiden periodisointien mukaan moderni aika alkaa tuosta mullistuksesta, ja totta onkin, että Euroopan ja länsimaiden poliittinen historia jakautuu melko selvästi aikaan ennen ja jälkeen Ranskan suuren vallankumouksen. Täten kansallispäivän valintaa voi pitää kansallisena muistutuksena Ranskan keskeisestä asemasta länsimaiden ja maailman historiassa.

Itse valistushenkisenä ihmisenä suhtaudun periaatteellisen myönteisesti Ranskan vallankumouksen perusteluihin ja alkuvaiheeseen, ja hyvin kielteisesti raakojen intohimojen dominoimaan terroriin. Suhtaudun varauksellisesti ihmisiin, jotka ovat kiihkeästi joko koko vallankumousta vastaan tai sen puolesta (ja tänä päivänäkin löytyy jopa helpolla ihmisiä, jotka ovat kiihkeitä suhtautumaan 200 vuoden takaiseen asiaan suuntaan tai toiseen); molemmat tapaavat kokemukseni mukaan olla intellektuaalis-ideologisesti jokseenkin roistomaista sakkia.

Joka tapauksessa Ranskan vallankumouksen kulttuurinen merkitys on suunnaton; sitä voi pitää valistuksen kulminaatiopisteenä, ja sen seuraukset ovat levittäneet niin klassismia, romantiikkaa kuin nationalismiakin. Ranskan vallankumouksen aikainen propagandataide on jäänyt silti varsin tuntemattomaksi. Sitä tuotettiin lopulta yllättävänkin paljon; uusi valtiojärjestys halusi legitimoida itsensä myös taiteen keinoin. 
Jean-Paul Marat ei mitenkään voinut olla brutaali ja juonitteleva kansankiihottaja. Vai olisiko David muka silloin esittänyt hänet ristiltäotetun Kristuksen hahmossa?

Ranskan vallankumouksen 200-vuotispäiville 1989 (josta tuli lopulta vallankumousvuosi siitäkin) valmistui tänään käsittelyyn päätyvä levy, joka sisältää muutaman tunnetun kappaleen lisäksi edustavan valikoiman harvoin kuultua propagandamusiikkia vallankumoushallinnon päiviltä.


La Marseillaise: Musiques de la Révolution française:

Claude Joseph Rouget de Lisle: Chant du 9 Thermidor; La Marseillaise. Orkestroinut Hector Berlioz.

Étienne-Nicolas Méhul: Chant national; Hymne à la raison; Le Chant du départ.

François-Joseph Gossec: Hymne à la statue de la Liberté; Invocation.

Giovanni Paisiello: Marche funèbre à l'occasion de la mort du Général Hoche.

Françoise Pollet, Ghislaine Raphanel, sopraanot;
Alain Chilemme, Tibère Raffalli, tenorit;
Marcel Vanaud, François Le Roux, baritonit;
Jean-Philippe Courtis, basso.

Chœur & Orchestre du Capitole de Toulouse, Michel Plasson.

EMI, äänitetty Toulousessa 1988.


Mielenkiintoisen ohjelman pisin kappale on Étienne Méhulin (1763–1817) Chant national, 20-minuuttinen ja kaikessa dramatiikassaankin varsin didaktisesti saarnaava sekulaari suurien voimien kantaatti, joka sävellettiin kolmelle kuorolle ja kolmelle orkesterille heinäkuun 14. päivän juhlaan vuonna 1800. Vallankumous oli käytännössä päättynyt jo vuonna 1799, kun Napoleon Bonaparte teki vallankaappauksen 9. marraskuuta (18. brumairekuuta vuonna VIII vallankumouskalenterin mukaan), jolloin valta siirtyi konsuleille, joita oli muodollisesti kolme.
Mutta mistä tiedämme, kuka heistä oikeasti käyttää valtaa? Helppoa: se, jolla on oma tukka.
Napoleon käytti valtaa valistuneen diktaattorin tapaan, eikä hän halunnut hylätä vallankumouksen alkuperäisiä ihanteita varsinkaan retorisella tasolla; ensimmäisenä konsulina hän johti Ranskaa, jossa yhä vallitsi tasavaltalainen hallitusmuoto. Niinpä vallankumouksen vuosipäivää saattoi yhä juhlia.  

Méhul oli vallankumousajan huomattavin oopperasäveltäjä, joka korosti draamaa musiikissa; hän oli ensimmäinen säveltäjä, jota luonnehdittiin romantikoksi (La Chronique de Paris'n musiikkikritiikki 1.4.1793). Méhulille dramatiikka oli suurien tunteiden, suurien ajatusten ja suurien ihanteiden vakavaa ja intensiivistä välittämistä. Tämä sopi hyvin tasavaltaisen vallankumoushallinnon intresseihin: oli tärkeää, että kansa saataisiin hyväksymään monenlaiset uhraukset, joiden tekemisestä tuli ihannekansalaisen velvollisuus. Vapautus on keskeinen teema Méhulin oopperoissa. Bastiljin valtauksen innoittamana Euroopassa kukoisti kokonainen vapautusoopperan alalaji, jossa tyypillisesti joku viaton pelastetaan turmeltuneen oikeuslaitoksen kynsistä. Ludwig van Beethoven arvosti Méhulin musiikkia, ja Beethovenin ainoa ooppera Fidelio (1805) on leimallisesti vapautusooppera.

Méhul oli hyvissä väleissä Napoleonin kanssa siihen saakka, kunnes ensimmäinen konsuli alkoi suosia italialaistyyppistä koomista opera buffaa. (Taktikkona Napoleon saattoi hyvin pohtia, että lemmenhuolilla ilakoiva farssi on periaatteessa vaarattomampi taidemuoto kuin tasavaltalaisilla ihanteilla elämöinti.) Huomionosoituksena valtiolle tekemistään propagandapalveluksista Méhul sai kunnialegioonan ansiomerkin ensimmäisten joukossa vuonna 1799.
Étienne Méhul kunnialegioonan ansiomerkkeineen 1799.

Méhulin Chant national on siis kokoelman pisin yksittäinen kappale, ja sen kestossa olisi hieman leikkaamisen varaa. Sanat ovat aika pitkäpiimäistä uhrautumisen ylitystä, ja osansa saavat Ranskan vallankumoussotien viholliset Itävallasta Milanoon ja mamelukkeihin. Sanavalinnat ovat koomisen mahtipontisia ja kielikuvat niin kukkeita, että kappaletta on sanojen puolesta vaikeata ottaa vakavasti. Musiikillisesti se on mielenkiintoinen historialliselta kannalta aikansa tuotteena, mutta omilla ansioillaan teos ei tänä päivänä vakuuta.
Chant nationalin mukaanpääsy kokoelmaan on pikemmin dokumentaarinen kuin puhtaasti taiteellinen kulttuuriteko. Michel Plassonin, kuorojen ja solistien esitys on idiomaattinen ja sopii kiihkeässä teatraalisuudessaan teoksen henkeen. 

Méhulin toinen albumille valikoitunut teos on huomattavasti tunnetumpi ja onnistuneempi. Se on myös ilmaisultaan tiiviimpi. Le Chant du départ eli Lähtölaulu oli kansallislaulun asemassa Napoleonin keisarikunnan aikana. Vuonna 1794 valmistunut teos on selvästi sukua Marseljeesille. Robespierre kehui sitä "suurenmoiseksi ja tasavaltalaiseksi runoudeksi, joka ylittää kaikki girondisti Chénierin aiemmat saavutukset". Sanat lauluun, jonka alkuperäinen nimi oli Hymne à la Liberté, laati runoilija Joseph Chénier, jonka girondistista eli maltillista puoluekantaa (äärivallankumouksellinen Robespierre kuului montagnardeihin) Robespierre ei malttanut jättää mainitsematta.

Laulun esittäjille on jaettu roolit, ja ratkaisun on tarkoitus korostaa Ranskan kansan yhtenäisyyttä. Musiikki on on hyvin onnistunutta ja tarttuvaa, mutta runoudesta uskallan olla Robespierren kanssa hieman toista mieltä. Meidän aikanamme sanat ovat ylenpalttisen paatokselliset. Esitys on vakuuttava ja eläytyvä. Ohjelmalehtinen ei mainitse, kuka on orkestroinut laulun, jonka sointimaailma kuulostaa täysromanttiselta pikemmin kuin 1700-lukulaiselta.

Méhulin tuntemattomampaa tuotantoa edustaa Hymni järjelle (Hymne à la Raison, 1793), joka liittyy vallankumoushallinnon järjen kulttiin. Erityisesti vallankumouksen antiklerikaalinen faktio pyrki korjaamaan korruptoituneeksi katsotun (ja toisinaan hyvästä syystä) katolisen valtionkirkon rationaalisilla valistusihanteilla. Nolostuttavaksi homma meni, kun Robespierre julisti vietettäväksi deistisen Korkeimman olennon juhlan, joka muka perustui järkeen, mutta joka oli käytännössä omituinen, tunteisiin vetoavaksi tarkoitettu nimellisesti rationaalinen kultti. 
Korkeimman olennon juhla Pariisissa 8.6.1794. Napoleon kielsi sittemmin tällaiset kultit.

Järkeä kunnioitettiin omituisissa seremonioissa Pariisin ja Strasbourgin tuomiokirkoissa. Järjen kultti on omituinen oksymoroni, eikä ilmiö varsinaisesti kannustanut valistushengen mukaiseen itsenäiseen järjen käyttöön; enemminkin se painosti hyväksymään tiettyjen ihmisten järkeilyn universaalina ja vastaansanomattomana. Joseph Chénierin sanoissa Järki (isolla alkukirjaimella) personoidaan, ja siitä tehdään luonnonoikeudellisen lain "löytämisen" perusta. (O Raison, puissance immortelle, / Pour les humains tu fis la loi!)
Méhulin musiikki on seesteisen arvokasta ja paikoitellen aidosti viehättävää, mutta edelleen teos on kiinnostava nimenomaisesti historiallisessa kontekstissa.

François-Joseph Gossec (17341829) oli vallankumouksen alkaessa jo kypsä ja asemansa vakiinnuttanut säveltäjä. Hän julkaisi ensisinfoniansa 20-vuotiaana, ja hänen takanaan oli mittava tuotanto, kun hän 1780-luvulla paneutui oopperaan. Vallankumouksen aikana hän onnistui säilyttämään asemansa ja jopa parantamaan sitä: hänestä tehtiin vuonna 1795 perustetun konservatiorion johtaja, ja Napoleon antoi hänelle kunnialegioonan ritarin arvon. 
 
Gossec. Antoine Vestier'n muotokuva vuodelta 1791.

Gossec on sittemmin unohdettu täysin, mutta aikanaan hän oli melko vaikutusvaltainen: nuori Mozart vieraili hänen luonaan Pariisissa vuonna 1778, ja hän teki Haydnin musiikkia tunnetuksi oikutteluun taipuvaisen pariisilaisyleisön keskuudessa. Lisäksi hänen orkesteri- ja kamarimusiikkituotantonsa on mittava aikana, jolloin ooppera oli dominoiva musiikinlaji.

Gossecilta levylle on päätynyt kaksi teosta, vajaat kaksi minuuttia kestävä Hymni Vapauden patsaalle (Hymne à la statue de la Liberté, juhlatilaisuuteen Pariisin Vallankumousaukiolla, nyk. Place de la Concorde, 10.8.1793) ja lähes kymmenminuuttinen Invocation vuodelta 1791 tilaisuuteen, jossa Voltairen tuhkat haudattiin Panthéoniin. Molemmat teokset ovat miellyttäviä yllätyksiä. Ne näet eivät ole raskaita tai tappavan vakavia, eikä niissä kuulu tyhjää elehdintää tai ryppyotsaista mahtipontisuutta. Sen sijaan molemmissa kappaleissa on ilmavaa arvokkuutta. Hymni kuulostaa aluksi jopa hieman leikkisältä, ja Invocation todistaa, että Gossec oli taitava säveltäjä, joka ei suoltanut sekundaa edes propagandatilaisuuksiin. Tämä on vivahteikasta, rikasta musiikkia, jota kuuntelisi mielikseen myös ilman sen erikoislaatuista historiallista kontekstia. Tämä kokemus kannustaa tutustumaan unohdetun Gossecin muuhun tuotantoon.

Kaikki tähän vallankumouskokoelmaan päässeet säveltäjät eivät ole ranskalaisia. Napolilainen Giovanni Paisiello (17401816), joka muistetaan nykyään lähinnä yrityksistään sabotoida Rossinin Sevillan parturin ensiesitystä, pääsi Napoleonin suosioon säveltämällä hautajaismarssin kenraali Lazare Hochen kunniaksi vuonna 1797. Viisi vuotta myöhemmin Napoleon kutsui Paisiellon Pariisiin, missä napolilaisesta tuli hänen uusi musiikillinen suosikkinsa. Paisiellolle järjestely sopi hyvin, sillä hänen aiempi työnantajansa, Napolin ja Sisilian kuningaskunnan hallitsija Ferdinand IV oli vaikeuksissa (ja Napoleon pani hänet viralta vuonna 1805).
Giovanni Paisiello. Louise Élisabeth Vigée Le Brunin muotokuva vuodelta 1791.
Liki sata oopperaa säveltänyt Paisiello oli Napoleonin suosiossa, mutta pariisilaiset eivät koskaan toden teolla lämmenneet hänen tyylilleen, ja Napoleonin romahduksen myötä hän palasi Italiaan yrittäen ennemmin häiritä itseään lahjakkaampia säveltäjiä kuin luoden uutta tuotantoa. Kenraali Hochen hautajaismarssi on dramaattinen ja sopivan mollivoittoinen, mutta rojalistit Bretagnessa päihittäneen sotasankarin muistoteos ei ole lopulta kovin mielenkiintoinen. Hautajaismarssiin on sentään saatu melko paljon sävyjä, ja halutessaan tätä toiveikkaisiin tunnelmiin päättyvää kappaletta voi vertailla vaikka Beethovenin 3. sinfonian toiseen osaan, jossa käydään läpi hieman samantyyppinen tunnelmien sukkessio.

Itseoikeutetusti levyllä on edustettuna Joseph Rouget de Lisle (17601835), Marseljeesin säveltäjä ja sanoittaja. Albumi avautuu hänen tuntemattomammalla teoksellaan, ajankohtaislaulelmalla Chant du Neuf Thermidor (Thermidorkuun yhdeksännen laulu, 1794), joka sai aiheensa 9. Thermidorkuuta vuonna II (27.7.1794) tapahtuneesta kapinasta, jossa kansalliskokous äänesti Robespierren ja hänen kumppaniensa teloituksen puolesta. Nämä vangittiin väkivaltaisesti. Robespierre teloitettiin suosikki-instrumentillaan giljotiinilla seuraavana päivänä, eikä minulta liikene sille paskalle säälinnokarettakaan. 
Robespierren pidätys 9. Thermidorkuuta vuonna II. Huono maalaus 1800-luvun alusta.

Rouget de Lislen laulu, jonka määritelmä kuuluu "dityrambinen hymni Robespierren salajuonesta", on uuden hallinnon propagandaa, jossa tuomitaan Robespierre kumppaneineen tekopyhyydestä sekä tyrannimaisesta hallinnosta ja juonittelusta ("En invoquant la Liberté, / Ils préparaient la tyrannie"). Se on dramaattinen kiukkukupletti, jossa tunteikas soitto ja eläytyneen tuohtunut laulaminen saavat aikaiseksi erittäin sopivan ja teoksen hengelle uskollisen esityksen. Hector Berlioz'n orkestraatio on muhkeanpuoleinen, mutta tämä pieni epäautenttisuus ei haittaa, sillä ainakaan minä en ole hakemassa autenttista esitystä, vaan pikemminkin aatteellista ja tunnetilaa.

Levyn päättää mainiosti Rouget de Lislen Marseljeesi, Ranskan kansallislaulu. Vuonna 1792 Reinin rykmentille sävelletty innostava kappale sai nykyisen nimensä marseillelaisista vapaaehtoisjoukoista, jotka tekivät laulun tunnetuksi Pariisissa. Kansalliskokous teki siitä vuonna 1795 tasavallan kansallislaulun, ja se on osoittanut elinvoimansa, vaikka erinäiset keisarit ja kuninkaat ovat sitä yrittäneet kieltääkin. Maailman parhaisiin kansallislauluihin kuuluva, innostava Marseljeesi saa upean esityksen Plassonin käsissä, vaikka Berlioz on tehnyt orkestraatiolla kappaleesta omansa, eli varsinaista vallankumouksellisen aikakauden autenttisuutta esityksessä ei ole. Intoa, tarmoa ja lennokkuutta sen sijaan löytyy.

Kyseessä on kiinnostava kokoelma, jolla on monia mielenkiintoisia harvinaisuuksia. 1800-lukulaisten sovituksien vuoksi se ei tyydyttäne puristeja, jotka haluaisivat kuulla vallankumousaikana esitettyjä versioita, mutta Plassonin johto on kauttaaltaan intoutunutta, ja jokainen kappale tosiaan esitetään niin kuin se olisi maailman suurenmoisin laulu. Tämä innostus välittää osan vallankumouksen tunnelmasta. Lisäksi on syytä kiittää valikoimaa myös siitä, että se tarjoaa erilaisia näkökulmia ja edustumia vallankumousajasta. Kymmenvuotinen vallankumoushallinto kävi läpi useita vaiheita ja käänteitä, ja sen erilaiset piirteet tulevat 70-minuuttisesta kokoelmasta melko hyvin esiin.
Ranskankielinen lehtinen tarjoaa perustiedot teoksista ja myös niiden sanat, mikä on arvokasta. Le Chant du départin sanoista kunnia tosin annetaan virheellisesti André Chénierille, joka oli Josephin veli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti