sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Dvořák: Sinfoniat 7–9, Karnevaali & Scherzo capriccioso

Antonín Dvořákin (1841–1904) sinfonioista olen tähän mennessä käsitellyt vain kahta varhaisteosta, joista ensimmäistä säveltäjä itse piti lopullisesti kadonneena. Käytännössä näitä kahta riemastuttavaa teosta ei kuule konserteissa missään säveltäjän kotimaan ulkopuolella. Se Dvořákin sinfonia, jota nykyään soitetaan, on järjestyksessä viimeinen, nro 9. Hän sävelsi sen Yhdysvalloissa 1890-luvun alussa työskennellessään New Yorkissa National Conservatory of Music of American rehtorina.  Tämä sinfonia, lisänimeltään 
Z nového světa eli From the New World eli Uudesta maailmasta, on ensiesityksestään saakka ollut suunnaton menestys, ja se on 1800-luvulla sävelletyistä sinfonioista varmasti vähintään kymmenen esitetyimmän joukossa.
Antonín Dvořákin muistomerkki Manhattanilla. (Lähde)

Yhdeksännen sinfonian musiikillinen alkuperä on Dvořákin tuntijoiden keskuudessa ollut hieman kiistelty. Monet kuulevat siinä tietoisia yrityksiä sulauttaa säveltäjän Yhdysvalloissa kohtaamia intiaanilauluja ja negrospirituaaleja osaksi eurooppalaisen romantiikan sävelkieltä, ja tästä on säveltäjän kirjeenvaihdossa ja haastatteluissa todisteitakin. Mutta toisaalta sinfonia ankkuroituu selvästi säveltäjälle niin läheiseen böömiläiseen kansanmusiikkiin ja klassiseen traditioon, ettei "eksoottisten" vaikutteiden merkitystä kannata liikaa korostaa. Jonkinlaisena hallittuna yrityksenä amerikkalaisen musiikki-ilmaisun luomiseksi sitä voi kuitenkin aivan hyvin pitää, eikä ole tavatonta nähdä sinfoniaa mainittavan ensimmäiseksi suureksi amerikkalaiseksi orkestraaliseksi mestariteokseksi. 

Tämän n. 40-45 minuuttia kestävän sinfonian kaikki osat sisältävät teemoja, jotka ovat yleensä tuttuja niillekin länsimaalaisille, jotka eivät ole välttämättä koskaan edes sinfoniakonsertissa käyneet. Niitä on käytetty lukemattomia kertoja elokuvissa, mainoksissa, lastenanimaatioissa ja aivan kaikessa, mihin musiikkia vain voi tunkea. Olipa Dvořákin Yhdeksäs mukana myös ensimmäisellä miehitetyllä kuulennollakin, jos se sitten sinfonialle lisäarvoa tuo. Teoksen tunnetuin osa lienee toiseksi sijoitettu Largo, jonka pysäyttävän upea pääteema on kuin suoraan negrospirituaalista. Säveltäjä itse tosin piti tämän osan innoittajana intiaanimusiikkina, mutta hänestä Yhdysvaltain intiaanien ja mustien musiikkitraditiot olivatkin hyvin samanlaiset, ja hän on oikeassa, mikäli rajaamme samankaltaisuuden musiikin teorian harmoniopin alueelle. Yhdeksännen sinfonian Largo on joka tapauksessa klassisen musiikin soitetuimpia yksittäisiä kappaleita, joka löytyy usein myös alelaarien kauneinta klassista -kokoomalevyiltä, eikä siinä mitään, kaunishan se on kuin mikä, ja upeasti muotoiltu, ja n. 12 minuutin kestonsa täydellisesti kantava.

Ainoa varjopuoli tässä mainiossa ja ansaitusti tunnetussa, dramatiikkaa ja lyyrisyyttä hienosti yhdistävässä romanttisessa mestariteoksessa on välillinen: Dvořákin muu sinfoniatuotanto on lähes täysin tämän yhden ainoan sinfonian varjossa. Joskus harvoin voi kuulla livenä säveltäjän kahdeksannen sinfonian, ja seitsemännen konsertissa voi bongata lähinnä tuurilla. Muita ei käytännössä esitetä ikinä. Se on harmi ja vääryys. Dvořákin sävellystyyli on niin miellyttävä ja musiikillinen mielikuvituksensa niin rikas, että on synti jättää yleisöt paitsi muista kuin sen viimeisestä tuotoksesta. Varsinkin, kun Dvořákin seitsemäs sinfonia on aivan yhtä mukaansatempaava ja tarttuva mestariteos kuin yhdeksäskin, ja kahdeksatta voi pitää ehkä vieläkin parempana.

Dvořákin yhdeksännestä sinfoniasta on tolkuttomasti levytyksiä, ja joskus sen kanssa levytetään myös kahdeksatta. Dvořákin sinfonioiden kokonaislevytykset ovat hänen kotimaansa ulkopuolella harvinaisia, mutta jotakin välimuotoa hakeville voi tarjota muutamia paketteja, jotka hankkiessaan saa säveltäjän ansiokkaimmiksi tunnustetut kolme viimeistä sinfoniaa. Tässä on eräs hyvä sellainen (älkää antako erittäin ruman kansikuvan hämätä):


Antonín Dvořák:

Sinfonia nro 7 D-molli, op. 70 (40 min 45 sek);

Sinfonia nro 8 G-duuri, op. 88 (38 min 6 sek);

Sinfonia nro 9 E-molli, op. 95, "Uudesta maailmasta" (40 min 57 sek);

Karnevaalialkusoitto op. 92 (9 min 34 sek);

Scherzo capriccioso op. 66 (14 min 1 sek).

London Philharmonic Orchestra (op. 70);
Philharmonia Orchestra,
Carlo Maria Giulini.

EMI (2CD), äänitetty Lontoossa 1961–76. 

Dvořákin sinfonioiden levytyksistä autenttisimpina on totuttu pitämään tšekkiläisten maestrojen tulkintoja. Sen sijaan italialaisiin käsiin teokset uskotaan levyillä huomattavasti harvemmin. Carlo Maria Giulinin (1914–2005) komennossa tältä sinfoniatriolta onkin turha odottaa böömiläisten kansantanssien maalaismaista tunnelmaa, mikä ei sinänsä kerro mitään tulkintojen "autenttisuudesta", joka ei edes ole kovin hedelmällinen käsite sinfonian kaltaisen melko kompleksisen taideteoksen kohdalla. Giulini käyttää musiikillisena referenssinään Brahmsia, mikä on paitsi perusteltu ratkaisu (Brahms ja Dvořák olivat ystäviä, ja Brahmsilla oli merkittävä vaikutus böömiläisen kollegansa tyyliin), niin myös musiikillisesti nautittavaa.

Soinnissa ei siis ole mitään maalaistanssimaista rempseyttä, vaan sinfonioiden muotoilu on ylvästä ja täyteläistä. Kapellimestarille nämä teokset ovat enemmän kuin rakkaudentunnustuksia böömiläiselle kansanmusiikille; ne ovat kunnianhimoisia taideteoksia, jotka nousevat rakenteensa ja draamansa puolesta Brahmsin ja Beethovenin rinnalle. Giulinin tulkinnat ovat sikäli hyvin palkitsevia, että ne herättävät minussa joka kerta tunteen siitä, että nämä sinfoniat liikkuvat todella aavoilla ja syvillä vesillä – mukavasti, mutta silti kuin jotain laajempia mahdollisuuksia horisontissa. Giulinille nämä ovat selvästi suuria sinfonioita, ja hän vakuuttaa ainakin minut. Dvořákin kahdeksannesta en muista juuri kokonaisvaltaisemmin tyydyttävämpää versiota kuulleeni (varsinkin finaali on häikäisevän loistelias), ja myös yhdeksäs kuuluu lajinsa parhaimmistoon. Seitsemäs on tinkimättömän sankarillinen suoritus.

Täytebonuksena tarjotut lyhyemmät orkesteriteokset ovat mukavaa kuultavaa. Karnevaalialkusoitto on ainoa kokoelman teoksista, joissa brahmsiaaninen lähestymistapa kuulostaa välistä hieman valjulta, mutta sen sujuvuus ja soitannollinen laatu lohduttavat. Harvoin kuultu Scherzo capriccioso on nimensä mukaisesti (kirj. Oikukas vitsi/jekku) leikkisä ja arvaamaton alkusoittotyyppinen orkesterikappale, jossa on kestonsa (14 min) ansiosta normaalia huvikappaletta enemmän substanssia. Se ei ole mikään suuri mestariteos, mutta siinä on kosolti myönteistä elinvoimaisuutta, ja se esitetään tässä asiaankuuluvan joviaalisti, rytmien tarkkuudesta kuitenkaan tinkimättä.

Orkesterit soittavat moitteettomasti, mukautuen täysin Giulinin aristokraattiseen, mutta vilpittömään visioon, jossa teokset ovat kiistatta suuria, mutteivät paisuteltuja. Lontoolaismuusikoiden soitto on sujuvaa, sulavaa, atleettista ja sankarillista. Myös äänitykset ovat hyvät, vaikkeivät aivan ylläkään nykytallenteiden parhaimmiston yksityiskohtaisuuteen, varsinkaan seitsemännen sinfonian kohdalla. 

Pidän Dvořákin sinfonioista, ja minulla on niistä useampia levytyksiä. Tämä kuuluu niistä parhaisiin ja on se, jonka pariin useimmiten palaan. Jos haluaa tutustua Dvořákin kolmeen parhaaksi tunnustettuun ja tunnetuimpaan sinfoniaan, on Giulinin tupla-albumi mainio valinta ilman böömiläistä paikallisväriä, mutta harvinaisen iskevällä sinfonisella visiolla. Nämä tulkinnat ovat ainakin kuuntelemissuosituksen arvoisia myös niille, joilla on jo omat vakiintuneet suosikkinsa Dvořákin sinfoniatulkintojen joukossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti