Taistelumusiikkia

Tätä kirjoitettaessa on kulunut tasan 200 vuotta eräästä Napoleonin sotien ratkaisukamppailusta, Leipzigin taistelusta eli ns. kansaintaistelusta. Lokakuun 16. ja 19. päivän välillä 1813 Saksin pääkaupungin (jossa Richard Wagner oli syntynyt viisi kuukautta aiemmin) liepeillä käytiin valtava sotilaallinen yhteenotto, joka oli Euroopan maailmansotia edeltävän historian suurin. Taistelukentällä kamppaili ällistyttävät kuusisataatuhatta sotilasta. 
Kansaintaistelun nimitys on sikäli oikeutettu, että paikalla ottivat yhteen kymmenen eri valtion armeijat. Ranskan rinnalla taistelivat Napolin kuningaskunta, Italian nukkevaltio-kuningaskunta ja Varsovan herttuakunta. Ne saivat vastaansa kuudennen Napoleonin-vastaisen koalition mannermaiset armeijat eli Venäjän, Itävallan, Preussin ja Ruotsin. Saksi ja Württemberg vaihtoivat taistelun tuoksinassa puolta Ranskan apujoukoista koalition tueksi.

-Attaque! -Vad sa han? -На пóмощь! -Ho bisogno di un medico! -Ich wäre lieber auf dem Oktoberfest...

Taistelussa kaatui lähes 100 000 sotilasta, heidän joukossaan Varsovan joukkoja komentanut marsalkka, ruhtinas Poniatowski. Valtava yhteenotto merkitsi Napoleonin viimeistä edellistä tappiota, ja koalitio pääsi vyörymään Ranskaan, jonka oli antauduttava. Ranskan pystyttämät Italian kuningaskunta ja Reinin konfederaatio hajosivat, ja Napoleon karkotettiin nimelliseksi ruhtinaaksi Elballe. Leipzigin taistelua voi pitää Napoleonin sotien lopullisena ratkaisukamppailuna, jolle Waterloo toimii enää vahvistavana, verisenä ja tarpeettomana jälkinäytöksenä. 

Poniatowskin viimeinen rynnäkkö Leipzigissa. Richard Caton Woodvillen näkemys Puolan ulaanien hyökkäyksestä.

Taistelussa kaatuneiden muistoa kunnioittaa nykyisin Leipzigin Völkerschlachtdenkmal, 80 metrin korkuinen graniittikupoli. Meille Napoleonin sodat ovat tosin enää lähinnä pukudraamallista viihdettä, joten kunnioitamme Leipzigia omalla tavallamme, esimerkiksi kuuntelemalla dramaattista ja pohjimmiltaan viihteellistä taistelumusiikkia.

Taistelumusiikkia:

Ludwig van Beethoven (1770–1827): 

Wellingtonin voitto eli Vitorian taistelu ("Taistelusinfonia"; Wellingtons Sieg oder die Schlacht bei Vittoria), op. 91;

Kaksi marssia sotilassoittokunnalle;

Franz Liszt (1811–86): 

Unkarilainen hyökkäysmarssi; 

Hunnien taistelu (Hunnenschlacht);

Mihail Mihailovitš Ippolitov-Ivanov (1859–1935): 

Georgialainen sotamarssi;

Nikolai Andrejevitš Rimski-Korsakov (1844–1908): 

Keržentzin verilöyly oopperasta Taru Kitežin näkymättömästä kaupungista ja Fevronia-Neito;

Kuningas Dodon taistelukentällä oopperasta Kultainen kukko;

Friedrich Robert Volkmann (1815–83): 

Rikhard III: Alkusoitto;

Pjotr Iljitš Tšaikovski (1840–93): 

Pultavan taistelu oopperasta Mazeppa.

Slovakian radion sinfoniaorkesteri, Ondrej Lenard.

Naxos, äänitetty Bratislavassa 1989. 

Kokoelma on laaja ja monipuolinen pitäen sisällään muutamia ilmeisiä valintoja, mutta ilahduttavasti myös mukavan laadukkaita teoksia, joita ei juuri pääse kuulemaan.

Wellingtonin voittoa, tätä Beethovenin vaatimattomampaan tuotantoon kuuluvaa kappaletta, olenkin jo käsitellyt aivan riittämiin. Se liittyy päivän teemaan sikäli läheisesti, että senkin aiheena on Ranskan armeijan tappio, tällä kertaa tosin Baskimaalla brittiläis-espanjalais-portugalilaisille joukoille. Naxoksen tarjoama levytys on mukiinmenevä ja hauska, mutta ei saavuta samaa kiihkoista efektivyöryä kuin Antal Dorátin aiheellisesti legendaarinen suoritus.

Beethovenin sotilasmarssitkaan eivät ole hänen keskeistä saati parasta tuotantoaan, mutta kuriositeetteina ne kuuntelee. Onneksi esitykset ovat varsin lyhyitä, sillä sinänsä tarttuvat ja onnistuneen rytmikkäät marssit ovat materiaaliltaan varsin toisteisia.

Franz Lisztin orkesterituotanto on tietoisen ylidramaattista ja hitusen populistista, ja oikealla asenteella otettuna todella hauskaa kuultavaa. Unkarilainen hyökkäysmarssi on rytmikäs ja painostava, ja sellaisena viihdyttävä, joskin loppujen lopuksi melko mitätön sävellys. Huomattavasti kiehtovampi ja tunnelmallisempi on aavemainen Hunnien taistelu, joka kuvaa aavesoturien kamppailua yläilmoissa heidän kohtalokseen koituneen taistelukentän yllä. Lenardin tulkinta on joustavaa ja hyödyntää herkuttelevasti musiikin kummitusmaista tunnelmallisuutta. Tämä esitys on tulkinnallisesti parempi kuin aiemmin kohtaamani Kurt Masurin kirjaimellinen ja jäykkä esitys. 

Ippolitov-Ivanov

Mihail Ippolitov-Ivanov innostui venäläisen 1800-luvun orientalismin hengessä Kaukasuksen musiikkitraditiosta, ja hänen tunnetuimmat teoksensa ovatkin saaneet vaikutteita tältä Euroopan ja Aasian rajaseudulta. Georgialainen sotamarssi on sopivan mausteinen ja värikäs edustuskappale, jossa on varsin kekseliästä ja täyteläistä orkestraatiota. Opettajana toimineen Rimski-Korsakovin vaikutus kuuluu selvästi. Ohjelma jatkuukin luontevasti Rimski-Korsakovin orkesterisarjojen osinakin tunnetuilla oopperakatkelmilla. Kultainen kukko (1907) jäi säveltäjän viimeiseksi suureksi teokseksi, ja se sai ensiesityksensä postuumisti. Tuoreeltaan esitystä ei sallittu, sillä teosta on pidetty aiheellisesti Venäjän keisarillisen hallinnon ivallisena kritiikkinä. Kyvyttömän kuningas Dodonin ympärille kiertyvä tarina on pullollaan tekijälleen luontaisen värikylläistä ja mielikuvituksekasta musiikkia, ja katkelma taistelukentältä on sävyltään synkkä, pahaenteisen marssin sävyttämä. Harvemmin kuultu Keržentzin verilöyly toisesta oopperasta on myös hyvin mielenkiintoinen eikä lainkaan niin raivokas kuin nimi antaisi ehkä odottaa. Esitykset ovat meneviä ja ilmeikkäitä, mutta sointi kaipaisi välillä taakseen hieman lisää massaa ja mehevyyttä.
 

Volkmann

Robert Volkmann oli Johannes Brahmsin hyvä ystävä ja teknisesti taitava säveltäjä, joka ei kuitenkaan osoittanut juuri omaperäisyyttä tai mielikuvitusta. Hänen musiikkinsa toisintaa useimmiten varsin mukavasti Schumannin ja Mendelssohnin tyyliä, mutta ei juuri esittele mielenkiintoisia ideoita. Volkmannin tunnetuin teos on hyvä pianotrio, jota mm. Liszt ihaili. Volkmann sävelsi kaksi sinfoniaa ja runsaasti kamari- sekä pianomusiikkia, jota ei enää esitetä juuri lainkaan. Hänen harvoja ohjelmallisia teoksiaan on Shakespearesta innoituksensa saanut vartin mittainen alkusoitto nimeltään Rikhard III. Tämä historiallinen tragedia ei ole kovin hilpeätunnelmainen, ja tämän puolesta Volkmannin musiikillinen dramatisointi on onnistunut. Sävelkieli on jännitteistä ja synkkää. Alkusoitto on ansainnut paikkansa tällä sotaisalla albumilla, sillä se kulminoituu kuvaukseen Bosworthin taistelusta (22.8.1485), jossa Rikhard III tapaa kohtalonsa tullakseen haudatuksi parkkipaikan alle viideksi vuosisadaksi. 
Alkusoitto on mielenkiintoinen, ja se pitää otteessa kestonsa ajan. Se muistuttaa hieman Lisztin sinfonisia runoja sikäli, että se koostuu pohjimmiltaan hajanaisista vaikutelmista, jotka vuorottelevat enimmäkseen sujuvasti. Kovin kestävää jälkeä kappale ei jätä, ja oireellista on, että parhaiten jää mieleen siinä lainattu hupaisa skottilainen kansansävelmä The Campbells Are Coming.

On virkistävää, että taistelumusiikin ilmeisin edustaja, Pjotr Tšaikovskin 1812-alkusoitto, josta on jo riittämiin hyviä levytyksiä, on maltettu jättää pois tältä albumilta, ja tätä venäläistä romantikkoa edustaa sen sijaan katkelma harvoin kuullusta suureen Pohjan sotaan sijoittuvasta oopperasta Mazeppa. Kolmannen näytöksen esisoittona kuullaan kuvaus Pultavan taistelusta. Ivan Mazepa oli kasakkajohtaja, joka hylkäsi Pietari Suuren ja liittoutui hyökkäävän Kaarle XII:n kanssa. Ruotsin joukot kärsivät ratkaisevan tappion Pultavassa kesällä 1709, ja pian tämän jälkeen Mazepa kuoli. Tšaikovskin käsissä Pultavan taistelu ei ole yletöntä metelissä rypemistä, vaan hieman hienovaraisempaa kamppailua. Tähän oopperaan tutustuisi mieluusti lähemminkin.

Vuonna 1989 levytetty ohjelma on kiitettävän laaja ja monipuolinen eikä yleisesti ottaen lainkaan niin meluisa kuin teemasta voisi kuvitella. Äänitys on ihan hyvä ja esitykset paikoin hyvinkin nokkelia ja ilahduttavan eloisia, joskin toisinaan toivoisi vielä hieman suurempaa sointimassaa. Mukana on useampi harvoin kuultu kappale: Volkmannin, Tšaikovskin ja Ippolitov-Ivanovin kontribuutioita kuulee erittäin harvoin, ja niiden ansiosta tämä albumi voi olla hyvä harvinaisuuksien ystäville.