Haydn: 11 pianosonaattia ym.

Joseph Haydnin (1732–1809) musiikillinen mielikuvitus vaikuttaa olleen ehtymätön luonnonvara. En ole vielä kuullut historian tuotteliaimpiin kuuluvalta säveltäjältä yhtään mielenkiinnotonta, tylsää tai rutinoitunutta teosta. (Samaa en voi aivan rehellisesti sanoa esim. Bachista, Mozartista tai Beethovenista.) Haydn tuo verrattoman kekseliäisyytensä – ei siis vain teknistä kompetenssiaan – kaikkiin teoksiinsa. Hyvä esimerkki Haydnin johdonmukaisesta innovatiivisuudesta ja kunnianhimosta on hänen mittava pianosonaattien tuotantonsa. Haydnilta on nykytietojen nojalla säilynyt 52 kokonaista sonaattia kosketininstrumentille, mikä nykyään tarkoittaa käytännössä pianoa. Ne ovat kaleidoskooppinen tutkimusmatka klassistisen pianon maailmaan. Haydnin saavutus on vielä huomattavampi, kun muistaa, että hänellä oli käytössään paljon modernia pianoa rajallisempi instrumentti. Säveltäjä operoi cembalon ja fortepianon parissa, ja vasta myöhemmässä vaiheessa alkoi nykyistä muistuttava pianoforte vallata alaa.

Jawohl, tämä tulee kuulostamaan niin hyvältä jollain vähemmän paskalla palikkalaatikolla esitettynä!

Säveltäjän ote on ajan fyysisten rajoitteiden valossa erittäin vapautunut. Mozartin pianosonaatit ovat hauskaa ja eläväistä kuultavaa, mutta Haydn käsittelee musiikillista ainesta paljon vapaammin naittaen persoonallisen mielikuvituksen klassilliseen muotoon ja läpikuultavaan rakenteelliseen selkeyteen erittäin nautittavasti. Pianosonaateissa ilmenevät kompaktisti ja näyttävästi Haydnin leimalliset ja parhaat piirteet, jotka tekevät hänen musiikistaan niin rakastettavaa ja virvoittavaa: kevyt ote, vaivattomuus, helposti seurattavat rakenteet, joista ei puutu kompleksisuutta – ja huumori sekä yllätykset.


Haydnin laaja pianosonaattituotanto oli merkittävä lajityypin vakiintumisen kannalta, ja juuri hänen tuotantonsa osaltaan innoitti Mozartia ja varsinkin Beethovenia kyntämään pianolle kokonaan uusia uria. Haydn ei ehkä luotaa kosketinten sentimentaalisinta tai syvimmin koskettavaa potentiaalia, mutta hän saa koskettimet hyppelehtimään, heittämään kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä klassisten rakenteiden puitteissa ylivertaisesti. Musiikki on riemukasta, eläväistä, vastakohtia viljelevää ja ylipäänsä verrattoman virvoittavaa älyllistä viihdettä, joka sopii yhtä hyvin lapsille kuin aikuisillekin.

Joseph Haydn:

Sonaatit H. XVI nro 20, 32, 34, 37, 40, 42, 48, 49, 50, 51 & 52;

Fantasia H. XVII, nro 4;

Adagio H. XVII, nro 9;

Andante con variazioni F-molli, H. XVII, nro 6.

Alfred Brendel, piano.

Decca/Philips (4 CD), äänitetty Lontoossa 1979-85. 

Tähän neljän levyn julkaisuun on koottu hieno valikoima Haydnin pianosonaatteja, kruununa viisi viimeistä, jotka säveltäjä kirjoitti taitojensa huipulla. Mukana on myös kolme muuta mukavaa pianoteosta, joista mittavin ja kunnianhimoisin on muunnelmasarja F-mollissa. Pianistina esiintyy 1900-luvun parhaimpiin yleensä luettu itävaltalainen Alfred Brendel (s. 1931), joka on kerännyt jo vuosikymmenet ylistystä saksalais-itävaltalaisen pianorepertoaarin parissa. Brendel on monipuolinen intellektuelli, joka on julkaissut esseitä musiikista ja yleisemminkin kulttuurista, ja myös runoja. Hänen tulkintojaan (sana, josta maestro itse ei juurikaan pidä) on usein luonnehdittu älyllisiksi. Se voi tehdä soitosta hieman kuivaa täysromanttisten teosten kohdalla, kuten olen saanut huomata, mutta Haydnin läpikuultaviin, rakenteilla ja kontrasteilla leikitteleviin teoksiin se sopii kuin nakutettu. Brendelin soitto on selkeälinjaista, teeskentelemätöntä ja hauskaa. Hän ei yritä löytää teoksista muka piilotettuja syvyyksiä, mutta sen sijaan hän tekee niistä helposti lähestyttäviä ja vastustamattoman mukaansatempaavia, kineettisiä kokemuksia. Äänitys on selkeä ja kaiken kaikkiaan julkaisu on Haydn-kokoelmani parhaita, ikivihreimpiä ja virvoittavimpia osia.

Monika Möllering on kirjoittanut julkaisuun arvokkaat ja tiiviit analyysit kustakin teoksesta. Näitä edeltää yleisluontoisempi essee siitä, miten Haydniin on aikojen saatossa suhtauduttu. Se on mielenkiintoista luettavaa ja käsittelee kunnianhimoisesti huumorin ja ironian asemaa Haydnin sävellystyössä, mutta on kulttuurisessa namedroppingissaan myös hieman huvittava. Haydnin musiikillisten vitsien analyysiin kaivetaan esille suhteeton määrä intellektuelleja kuuden sivun esseeseen. Kohtaamme väläykseltä E. T. A. Hoffmannin, Goethen, Jean Paulin, Nietzschen, Laurence Sternen, Novaliksen ja lukuisia vähemmän nimekkäitä. Kyllä me uskomme, että Haydn on tärkeä säveltäjä. Uskomme vähemmälläkin.