perjantai 18. lokakuuta 2013

Tšaikovski: Sinfonia nro 5 & Capriccio Italien

Tehdäänpä jotain, mikä saattaa olla tai saattaa olla olematta Venäjällä lainvastaista. Kerrotaan muutamia tosiseikkoja eräästä venäläisestä suurmiehestä. Pjotr Iljitš Tšaikovski (1840–1893), Venäjän suurin ja suosituin romantiikan ajan säveltäjä, joka on tunnettu kuudesta sinfoniastaan, piano- ja viulukonsertoistaan, oopperastaan Jevgeni Onegin ja huippusuosituista baleteistaan, oli homoseksuaali. Tämä tarkoittaa – tiedoksi teille kaikille todellisuuden ulkopuolella kasvaneille – että Tšaikovski tunsi romanttista ja seksuaalista vetoa oman sukupuolensa edustajiin. Korostetaan vielä, että tämä ei ole mitään epämääräistä spekulaatiota tai ns. maatuskain juoruja. Säveltäjän veli ja lähin uskottu Modest (myös homoseksuaali, 18501916) ei peittele asiaa omaelämäkerrassaan, ja myös Tšaikovskin oma kirjeenvaihto sekä muistiinpanotarpeisto kronikoi hänen homosuhteitaan.
Mitä? Balettisäveltäjäkö homo? Mahdotonta!
Tällaista henkilökohtaista biografista todistusaineistoa vastaan näyttäytyvät perin naurettavina neuvostoviranomaisten myöhemmät, luvalla sanoen säälittävät, yritykset lavastaa Tšaikovskista hetero (homoseksuaalisuus on marxistis-leninistisen muurahaismaisen ihmiskuvan vastaista), joita yhä tismalleen yhtä hyvällä menestyksellä ja vakuuttavalla auktoriteetilla jatkavat jotkut sekopäiset venäläisnationalistit ja Putin-jugendin tahdottomat kuhnurit. 
Yleensä nämä todistelut yrittävät vedota siihen tosiseikkaan, että Tšaikovski solmi avioliiton Antonina Miliukovan (1848–1917) kanssa vuonna 1877. Usein neuvosto- ja nationalistipellet jättävät mainitsematta mm. säveltäjän kirjeen veljelleen Anatolille näiltä ajoilta. Tässä kirjeessä säveltäjä selittää epäileväiselle veljelleen, että avioliitto naisen kanssa olisi hyödyllinen eräänlaisena kulissina, jonka avulla hän voisi viettää kaksoiselämää omien mieltymystensä mukaan.  
Tämä ei ollut hyvä ajatus alun perinkään, eikä se tietenkään toiminut. Tšaikovski tuli katumapäälle jo pian papin aamenen jälkeen, ja päätyi nopeasti hermoromahdukseen, itsemurhayritykseen ja Italiaan suuntautuneeseen pakomatka-hermolomaan, kun ei saanut uutta vaimoaan ymmärtämään halujaan. (Olisi ehkä kannattanut kertoa ennen kosintaa, neropatti.) Henkilökohtaisen katastrofiepisodinsa jälkeen Tšaikovski ei enää koskaan tavannut vaimoaan.

Seksuaali-identiteetti ei ole Tšaikovskin tapauksessa pelkkä merkityksetön yksityiskohta. On hyvää näyttöä siitä, että ulkopuolisuuden ja epävarmuuden tunteet vaikuttivat merkittävästi hänen tuotantoonsa, erityisesti hänen sinfonioihinsa ja ohjelmamusiikkiinsa, joissa traagisen fatalismin tematiikka on aina lähellä. On perusteltua väittää, että Tšaikovskin seksuaali-identiteetillä oli merkittävä vaikutus hänen musiikilliseen tyyliinsä, aihevalintoihinsa ja temaattiseen sisältöön.

Tšaikovskin ja muutamien muidenkin venäläisten ja/tai venäläis-ukrainalaisten "ei-perinteisistä" (mitä helvettiä sekin sitten on tarkoittavinaan, kun tiettävästi homoseksuaalisuutta on esiintynyt iät ajat) seksuaalisista suuntautumisista (esim. Lev Bakst, Sergei Djagilev, Nikolai Gogol, suuriruhtinas Konstantin Konstantinovitš, Mihail Kuzmin) on tarpeen muistuttaa nyt, kun Venäjällä yhä autoritaarisemmaksi käyvä valtiollinen repressio on ottanut tähtäimeensä homoseksuaalit ja ilmeisesti koko homoseksuaalisuuden platonisen (heh) idean. Duuman säätämä laki kieltää "homoseksuaalisen propagandan" saattamisen alle 18-vuotiaiden saataville. "Propagandan" käsite kattaa tarvittaessa kaikenlaisen homoseksuaalisuutta koskevan tiedon jakamisen. Uskonnollista, (sopivaa) poliittista ja heteroseksuaalista propagandaa saa sen sijaan yhä myllyttää vapaasti. Näin epämääräisen ja repressiivisen lain nojalla ja oikeusvaltiokäytännöiltään näin heiveröisessä ja keskusjohdon marionettina toimivassa maassa on mahdotonta sanoa, olisiko lainvastaista käsitellä Tšaikovskin yleisesti tunnettua biografiaa tässä kuvatuilta osiltaan esimerkiksi kaikille avoimen konsertin ohjelmalehtisessä. Mainittakoon, että Venäjän perustuslaki takaa kansalaisille ilmaisunvapauden, mutta maininnaksi tämä jää, sillä perustuslain kirjain ei ole Venäjällä koskaan ketään tosipaikan tullen suojellut. Jos perustuslailla ja sen hengellä olisi merkitystä, ei duuma säätäisi eikä presidentti vahvistaisi tällaisia lakeja.

Jos Venäjä olisi vain Vitali Milonovin tai Putinin esimerkkien ja visioiden mukainen, olisi se surkuteltava ja mitätön räkälä, pelkkä syvän tragikoominen kulttuurivaltion irvikuva. Onneksi Venäjä on suurempi ja syvempi kuin sitä pimeyteen johdattavat onnettomat autoritaariset pellet. Venäjä on aina ollut näitä säälittäviä, kovista esittäviä pikku komeljanttareita suurempi, ja siksi se on heidät kaikki haudannut. Nyt jotakin, jota on vaikeata haudata: Tšaikovskin viides sinfonia.



Pjotr Iljitš Tšaikovski:  

Sinfonia nro 5 E-molli, op. 64; 

Capriccio Italien (Italialainen kapriisi), op. 45.

The Cleveland Orchestra, George Szell.

Sony, äänitetty Clevelandissä 1958-59. Kesto 60'35.

Tšaikovski oli pitänyt kymmenen vuoden tauon puhtaasta sinfoniamusiikista, kun hän palasi tyylilajiin 5. sinfoniallaan vuonna 1888. Säveltäjän neljättä sinfoniaa  (1878) oli moitittu tasapainottomaksi ja liian ohjelmalliseksi, ja vaikka Tšaikovski sukelsi vielä syvemmälle ohjelmamusiikkiin lordi Byronin (myös seksuaalisesti ei-perinteinen propagandisti) runoelmaan perustuvalla Manfred-sinfoniallaan (1885), halusi hän osoittaa kykenevänsä säveltämään klassisten ihanteiden mukaisen abstraktin sinfonian. Lopputulosta voi pitää sikäli onnistuneena, että säveltäjä sai tosiaan aikaiseksi sinfonian, jonka ilmaisu on hänen edellisiä lajityyppiin kuuluvia töitään selkeämpää ja hallitumpaa tinkimättä silti tšaikovskiaanisesta kaihosta, kaipuusta ja hivelevästä melodiasta.

Vaikka viides sinfonia onkin pinnalta abstrakti, tuntuu siinä silti ilmenevän ohjelmallisia taipumuksia. Teos alkaa helposti muistettavalla, vakavan juhlallisella aiheella, joka kuullaan sinfonian aikana useita kertoja, jokaisessa osassa, hienoisesti muunneltuna. Itsepintainen paluu samaan, juhlallisuudessaan traagiselta kuulostavaan teemaan antaa tällekin teokselle fatalistisen sävyn, joka on jo edellisestä sinfoniasta tuttu.  

Noin vartin pituinen ensiosa esittelee kohtalonomaisen mottoaiheen ja jalkautuu sitten useampaan kehittelyjaksoon. Tunnelma on levoton ja kamppailumainen, muttei suorastaan myrskyisän kiivas. Mikäli kyseessä on kamppailu, tuntuu se päättyvän tappioon, ja osa hiljenee alakuloon.
Toinen osa, edellistä hieman lyhyempi Andante cantabile, on Tšaikovskia parhaimmillaan ja melodisimmillaan. Traagisen kaihoisa ja pysäyttävän kaunis melodia kasvaa ylväisiin mittoihin. Kyseessä on säveltäjän kenties upein hidas osa, täynnä kaipuuta ja katkeransuloista melankoliaa.
Lyhyt (n. 6 min) kolmas osa on aluksi näennäisen huoleton, sulokas valssi, joka vaihtaa hetkeksi teoksen suunnan astetta keveämmäksi, mutta pian käännytään takaisin tutuille laduille, kun mottoteema palaa traagisena ja painostavana. Kontrastissa on kuitenkin tällä kertaa jotakin irvokasta ja epämääräisen pahaenteistä.

Vuodesta 1888 saakka teoksen tiivistä (yleensä 1214 min) finaaliosaa on luonnehdittu vähemmän vakuuttavaksi. Kamppailuntäyteinen osa päättyy vaskisena hehkuvaan triumfikulkueeseen, jossa teoksen läpi matkansa tehnyt kohtalonomainen teema karistaa yltään tragedian sekä epätoivon ja loistaa voittoisana. Mutta lopetusta on moitittu väkinäiseksi ja kehittelyosuutta liian lyhyeksi ja ripeäksi, jotta lopun voitonriemu todella saisi ilmaa siipiensä alle. Minun kantani on, että juuri finaalin epäsuhdat nostavat sinfonian suurempien teosten kastiin. Se tekee muutoin suoraviivaisesta ja moneen kertaan kuullusta taistelu-voittosinfonian formulasta mielenkiintoisemman, ambivalentin ja kompleksisen.

On totta, että finaalin huipennus ei ole täysin vakuuttava. Siinä on väkinäisyyttä ja autiutta, josta ei kärsi esim. Beethovenin 5. sinfonia – kohtalonomainen taisteluteos, johon tätä usein on verrattu. Triumfi jää ontoksi, ja sen myötä sinfonian traaginen puoli korostuu. Tämä on sinfoninen Pyrrhoksen voitto. Finaali päättyy loistavaan mutta syvemmin ilottomaan juhlaan peittääkseen vaivoin sen, että sinfonian fatalistinen kamppailu on tuonut voiton taistelussa, joka maksaa lopulta voiton itse sodassa. Minä en kuule tässä triumfissa hurmiota, vaan loppuun väsytetyn mekanistista voitonelehdintää, jossa on tappion siemen. Se tekee tästä abstraktista ja silti niin kovin ohjelmallisesta (Tšaikovskille läheinen elämän traaginen fatalismi -aihio) sinfoniasta minun korvissani niin kestävän ja liikuttavan. Se kertoo sille, joka haluaa niin kuulla elämän olevan taistelua, joka polttaa kaikki ns. sankarinsa vääjäämättä loppuun. Seuraavassa, viimeiseksi jääneessä sinfoniassaan Tšaikovski päätyykin täydelliseen epätoivoon, sydämenlyöntien päättymiseen ja orkestraaliseen kuolemaan.

Italialainen kapriisi on vapaamuotoinen matkamuistosävellys, jonka säveltämiseen Tšaikovski intoutui Roomaan suuntautuneella virkistysmatkallaan vuonna 1880. Teos alkaa juhlavalla fanfaarilla, jonka säveltäjä kuuli italilalaisen ratsuväkirykmentin käytössä, ja jatkuu rapsodiseen tapaan erilaisten vilkkaiden ja eloisien kansansävelmien ja -tanssien parissa kiihkeään lopetukseen. Kyseessä on erittäin hauska ja viihdyttävä orkestraalinen näytöskappale, joka sopii kuin nakutettu konserttialkusoitoksi.

Budapestilaissyntyinen George Szell (Széll György, 1897–1970) nosti Cleveland Orchestran maailmanmaineeseen. Hän levytti runsaasti ja tuli tunnetuksi selkeänä, kurinalaisena ja tinkimättömänä kapellimestarina, jonka orkesteri toimi kuin hyvin huollettu moottori.
Szell ei koskaan vajonnut sentimentaalisuuteen, eikä hänestä saa lämmintä romantikkoa tekemälläkään. Onkin erikoista, miten hyvin Szellin koruton ja suoraviivainen tyyli sopii tunteellisen Tšaikovskin tunteelliseen sinfoniaan. Hän tuo teokseen fatalismia ankaruuden ja kieltäymyksen, ei tunteessa piehtaroivan runsauden kautta. Lopputulos on todella säväyttävä, joskin lähestymistapa toimii parhaiten alku- ja finaaliosissa: varsinkin jälkimmäinen on musertavaa ja polttavan hektistä kuunneltavaa. Sinfoniassa usein toistuva kohtaloteema ei kulu käytössä, kun sitä käsitellään varsin spartalaisesti. Ei tyypillisintä Tšaikovskia, mutta oikeutettu ja toimiva tulkintatapa tämän teoksen kohdalla.

Capriccio Italien on Szellin käsissä myös jämäkkä, mutta tämä kappale vaatisi rytmillisen täsmällisyyden lisäksi myös enemmän joustoa toimiakseen ihanteellisesti. Itse musisointi on silti hienoa kuultavaa erityisesti rytmi-instrumenttien osalta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti