Ludwig van Beethoven:
Sinfonia nro 9 D-molli op. 125.
Lucia Popp, sopraano; Ann Murray, mezzosopraano;
Anthony Rolfe Johnson, tenori; René Pape, basso;
London Philharmonic Choir, Jeremy Jackman;
London Philharmonic Orchestra, Klaus Tennstedt.
LPO, äänitetty konsertissa Lontoon Royal Festival Hallissa 8.10.1992. 72 min.
Tämä 1992 tehty taltiointi on tuorein ja viimeaikaisin kuulemani levytys Beethovenin Yhdeksännestä, jota voin luonnehtia todella mieleenpainuvaksi suuren luokan musisoinniksi. Tämä sinfonia esitetään ja levytetään erittäin usein. Se on livekonserttina aina tapaus sinänsä kaikkien sinfonioiden joukossa, ja useimmiten ehdottomasti kuulemisen arvoinen. Levytysten suhteen todella kehuttavassa tulkinnassa sen sijaan pitäisi olla jotain todella mieleenpainuvaa ja toimivaa, jotta se voisi todella oikeuttaa itsensä muunakin kuin vain yhden esityksen dokumenttina.
Minun on tässä jälleen kerran todettava, etten juurikaan pidä ns. historiallisesti informoidusta esitys- tai tulkintatavasta, tai millä nimellä tätä mielikuvituksettoman ja/tai puhdittoman pakoa bastardisoidun, oletetun "autenttisuuden" mukamas vedenpitäviin holveihin sitten haluaakin kutsua. Se tuntuu painottavan ketteryyttä ja terävyyttä kaiken muun kustannuksella, ja Beethovenin musiikissa lopputulos on erityisen murheellinen: sankaruudesta ja narratiivisuudesta riisuttu sinfoninen Beethoven on hädin tuskin kuuntelemisen arvoista, latistettua, ohikiitävää veivaamista. Ns. historiallisesti informoitu esitystapa on pohjimmiltaan väite, jonka mukaan paras tapa esittää Aiskhyloksen tai Shakespearen näytelmiä on kopioida mahdollisimman tarkkaan kaikki ensiesityksen parametrit, näyttelijöiden maneereista ja korostuksista alkaen. Se voi olla historiallista, mutta siitä itsestään ei muodostu historiaa. Ja minusta Beethovenin Yhdeksännen kuulemisen pitäisi tuntua historialliselta sanan välittömyyttä ja suuruutta korostavassa merkityksessä.
Se kun ei vain ole musiikin historiassa merkittävä teos ja teknisesti vaativa sinfonia.
Se on myös maailmaa ja ihmiskuntaa syleilevä visio ihmisyyden hyvien puolien voimasta, siitä jumalkipinästä, jossa piilee ihmisen potentiaalinen jalous ja ylväys. Se voi vaikuttaa naiivilta meidän kyynisyyteen tottuneille ja oppineille mielillemme, mutta Beethoven mitä ilmeisimmin uskoi siihen vilpittömästi, ja siten Yhdeksäs on paitsi taiteellinen kulminaatiopiste, myös maailmankatsomuksellinen uskontunnustus. Siinä on sankaruutta ja kamppailua, mutta lopulta yksilöllinen ja yhteinen kietoutuvat toisiinsa kuorofinaalissa, jossa äänet yhtyvät unohtumattomiin melodioihin kuin muistuttaakseen, että ihmisyksilö, olipa hän kuinka vahva ja sankarillinen hyvänsä, kuuluu vuorovaikutukseen muun ihmiskunnan kanssa. Tähän kirkasotsaiseen ajatukseen kätkeytyy minusta Yhdeksännen pysyvä tuoreus, liikuttavuus ja vetovoima. Humanistista ja toiveikasta eetosta, alun synkästä tyhjiöstä finaalin euforiajuopumukseen johtavaa narratiivia, ei välitetä pelkällä pelkurimaisella, metronomimerkintöihin tarrautuvalla nollatulkinnalla. Tämä teos vaatii omistautumista, uskoa, luottamusta ja ennen kaikkea emotionaalisesti vetoavaa inhimillisyyttä suurten mittasuhteidensa vakuuttavaksi kuljettajaksi.
Juuri viimeksi mainittuja kvaliteetteja tarjoaa Klaus Tennstedtin (1926–98) viimeinen taltiointi tästä suurteoksesta. Itä-Saksasta loikannut Tennstedt teki lännessä erittäin menestyneen, mutta sairauden ennenaikaisesti katkaiseman uran, ja on helppo ymmärtää, miksi hän oli niin suosittu vierailija sekä yleisöjen että orkesterien keskuudessa. Tämän Yhdeksännen muistaa: se painautuu mieleen humahtavalla teholla.
Heti sinfonian alkuhetkistä lähtien on selvää, että ollaan suurten linjojen äärellä. Avaus on niin painokas, kunnianhimoinen ja dramaattinen, että sellainen kysyy jo rohkeutta ja itsevarmuutta. Alkuosan mystinen musiikki etenee ilman väkinäistä kiirehtimistä, mutta silti vastustamattomalla, salaperäisellä sykkeellä. Tennstedtin kyky pitää tämän sinfonian hankala musiikki jatkuvasti liikkeessä tunnelmasta tinkimättä on upea saavutus sinänsä, mutta myös hänen tempon hallintansa on merkillepantavan oivaltavaa ja sulavaa. Kaikki osuu vakuuttavasti kohdilleen, ja musiikki upottaa sisäänsä erittäin tiiviisti säilyttäen pohdiskelevan sävyn.
Toinen osa, valoisampi, mutta yhä levoton Molto vivace, on hyvä esimerkki Tennstedtin tehokkaasta rubaton tajusta. Jänniteitä jää tarkoituksellisesti purkamatta siihen malliin, että kuuntelija on jatkuvasti varuillaan, vaikka tunteekin musiikin jo läpikotaisin. Beethovenin haastavimpiin osiin kuuluu ehdottomasti pitkä kolmas osa Adagio molto e cantabile, joka voi pahaksi äityessään pysäyttää ja lähes kaataa koko sinfonian. Tämä levollinen ja paikoin hehkuvan ylväs hidas osa kestää Tennstedtin ohjauksessa lähes 19 minuuttia, ja kapellimestarin kyky naulita kuulijan mielenkiinto (tässä osassa kokeneenkin kuulijan mieli voi harhailla) on harvinaislaatuinen. Tämä tulkinta lyö säteilevässä kauneudessaan ja koskettavuudessaan laudalta paljon ylistetyn Karajanin 1960-luvun tulkinnan, joka alkaa vertailussa kuulostaa kaikesta laadukkuudestaan huolimatta hieman viileältä ja etäiseltä.
Massiivisen finaalin parissa kuluukin sitten lähes puolituntinen, ja kaikki edellä luodut lupaukset lunastetaan loisteliaasti. Orkesterin ekstaattinen into on käsinkosketeltavaa, ja kvartetti tekee hienoa työtä. Erityisesti sittemmin Alzheimerin taudin surullisesti murentama tenori Anthony Rolfe Johnson (1940–2010) tekee tässä vielä loistonsa päivinä totuttua hienovireisemmän ja hellemmän, mutta riittävän tarmokkaan suorituksen, jossa sanoilla on myös sisältö ja merkitys. Suureksi tähdeksi myöhemmin noussut basso René Pape on myös huippuvedossa. Kaiken kaikkiaan finaali ei ole raivokkaimpia kuulemiani, vaan pikemminkin astetta ihmisläheisempi. Kapellimestari tuntuu antavan rakastamalleen musiikille aikaa, ja juhlatunnelma saatetaan onnistuneesti lähelle kuulijaa. Maailmankaikkeudellisen, ilmeisen ylettömän vision ja inhimillisen mittakaavan yhdistäminen on harvoin onnistunut yhtä saumattomasti ja mieleenpainuvasti.
Äänitys ei voi 90-luvun alun konserttitaltioinnissa olla aivan ideaali, eikä ole sitä siis tässäkään, mutta vaatii hillitöntä nirsoilua moittia kovin ankarasti näin suuren luokan tulkinnallista mestariteosta siitä, että sen äänenlaatu ei ole täydellisen kristallinkirkas. Voin tuskin kylliksi ylistää tämän tulkinnan mahtavuutta. Esitys on massiivinen ja kunnioitusta herättävä, mutta ei ihmistä kutistava. Pikemminkin tämän kuultuani koen olevani täynnä uutta tarmoa ja jopa uutta uskoa teoksen edustamiin ihanteisiin ja mahdollisuuksiin. Tämä on tulkinta, jonka pariin voi aina palata, josta riittää ammennettavaa ja joka tekee oikeutta teoksen visiolle sen esitysajan teknisten rajoitteiden asemesta. Se on myös aktivoiva monumentti rohkealle ja yksilölliselle tulkintatavalle, jota soisi useamminkin kuulevansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti