Mozart: Huilukonsertot

Mozartin huilukonsertot ovat nuoruudentöitä (vaan eivät sentään lapsuuden): hän sävelsi huilukonserttonsa Euroopan-kiertueellaan 1777-78. Kaikki olivat tilaustöitä aatelisille tai muuten vain vauraille amatöörimuusikoille. Tämän vuoksi konserttojen tekniset vaatimukset eivät ole hyville amatööreille ylivoimaisia, joskin niissä on haastetta, joiden kohtaaminen sujuvasti vaatii kohtalaista taituruutta. Mozart itse ei erityisemmin pitänyt huilusta, mutta hänen huilukonserttonsa ovat melodisessa vilkkaudessaan ja keskeliäisyydessään samalla tasolla kuin säveltäjän muutkin teokset. 

Tunnelmaltaan konsertot ovat iloisia sekä elegantin leikkisiä, kuten instrumentille sopiikin, ja ne noudattavat rakenteellisesti perinteistä klassillisen konserton mallia, jossa ensiosa on sonaattimuotoinen ja ripeähkö, keskiosa hidas sekä rauhallinen, ja finaali reipas rondo. Solistiyhdistelmältään hieman harvinaisempi tapaus on Konsertto huilulle ja harpulle, jonka Mozart sävelsi tilaustyönä ranskalaiselle Guines'n herttualle, innokkaalle amatöörihuilistille, joka halusi esittää teosta harpistityttärensä kanssa. Tämä teos on instrumenttiyhdistelmänsä ja huomattavan kekseliäisyytensä ansiosta ollut sittemmin erittäin suosittu, mutta säveltäjälle itselleen se ei juuri iloa tuonut, sillä arvon herttua oli hyvin hidas tilauksensa makasamisessa.

Mozartin huiluteoksista on tehty lukemattomia levytyksiä. Itse en jaa säveltäjän varauksia huilun miellyttävyydestä tai ilmaisuvoimasta instrumenttina, (Jostain syystä juuri huilu on länsimaisten auktoriteettien historiassa ollut syrjitty soitin: Mozart ei pitänyt siitä, ja monet muutkin säveltäjät ovat esittäneet siitä varauksia - mutta jostain syystä cembalo hyväksytään täysin, ihme sakkia - ja myös Platon ja Aristoteles pitivät instrumenttia miehelle sopimattomana. Toisaalta huilu on mitä ilmeisimmin varhaisimpia ihmisen valmistamia soittimia: Sloveniasta löydetty vanhin tunnettu yksilö on yli 40 000 vuotta vanha.) vaan pidän sen äänestä kovastikin, ja tänään käsittelen yhtä hyvin miellyttävää ja musikaalista levytystä Mozartin huilurepertuaarista.

W. A. Mozart:

Huilukonsertto nro 1 G-duuri, K313 (24 min 29 sek).

Huilukonsertto nro 2 D-duuri, K314 (17:53).

Konsertto huilulle, harpulle ja orkesterille, K299 (27:53).

Patrick Gallois, huilu; Fabrice Pierre, harppu; Roderick Shaw, cembalo.

Ruotsin kamariorkesteri, Patrick Gallois.

Naxos, äänitetty Örebrossa 2002. 70 min 15 sek.

Ranskalainen, suomalaisellekin yleisölle Jyväskylän Sinfonian ylikapellimestarina (2003–2012) tuttu Patrick Gallois (s. 1956) on ensisijaiselta koulutukseltaan huilisti. Hän oli 1900-luvun huilumestari Jean-Pierre Rampalin opissa. Lähes 80 levytystä tehnyt Gallois on kysytty sekä solistina että kapellimestarina, ja tällä albumilla hän hoitaa molemmat tehtävät.

Gallois'n huilismi (sellainen sana voisi ihan hyvin olla olemassa) on häikäisevää erityisesti kauneudessaan. Nämä sävellykset sujuvat perustekniikkansa puolesta melkoisen varmasti solistivirtuoosilta, mutta ei ole itsestään selvää, että kaikki saavat soittoonsa niin kauniin, pehmeän ja huolitellun sävyn kuin Gallois. On kliseistä horista jostain "ranskalaisesta" viehätysvoimasta, mutta Gallois'n soitossa on joka tapauksessa kiistatonta charmia sekä juuri oikea yhdistelmä horjumattoman hyvällä maulla yhteen kurottua hienostuneisuutta ja leikkisyyttä. Joustavaa, välistä elohopeamaisesti ja kaleidoskooppimaisesti muuntautuvaa musiikkia on nautinto kuunnella. Solistin huilussa ei ole riipivää terävyyttä eikä metallista jäykkyyttä, vaan sen välittämänä musiikki vaikuttaa elegantin elastiselta siten, että nopeiden kipitysten tiivistykset ja upeiden hitaiden osien levolliset venytykset tuntuvat aivan yhtä luontevilta ja samaan teokseen kuuluvilta. Lisäarvoa tulkinnoille antaa se, että Gallois koristelee soittonsa erittäin runsailla, mutta tyylikkäillä musiikillisilla ornamenteilla, jotka tekevät sävellyksistä entistäkin kauniimpia ja eläväisempiä. 

Kaksoiskonsertossa harppu voi toisinaan jäädä varjoon, mutta tällä levytyksellä Fabrice Pierren hieno soitto, joka tuntuu olevan täydessä yhteisymmärryksessä huilistin esitysfilosofian kanssa, pääsee erittäin hyvin esiin, sillä tempot pidetään varsin rivakoina, mikä on eduksi juuri harpun nuottien kuuluvuudelle, sulautumiselle ja teholle. Teoksen kohokohta on toinen osa, pysäyttävän suloinen Andantino, joka esitetään herkästi mutta viivyttelemättä ja epäsentimentaalisesti.

Ruotsin kamariorkesteri levittää esityksille toimivan musiikillisen tastan, ja cembalon mukanaolo tuo taltiointiin 1700-lukulaista tunnelmaa. Cembalon äänen ihanuudesta sinänsä voi olla montaa mieltä, mutta säästeliäästi ja tyylikkäästi käytettynä, kuten tässä, se saa koko esitykseen aikaiseksi tavallista intiimimmän tunnelman, varsinkin kaksoiskonsertossa, joka kuulostaa paikoin melkein kamaritriomaiselta musisoinnilta.

Äänitys on erinomainen, kirkas ja luonnonmukainen, vaikka kaksoiskonserton ensiosassa harppu tuntuukin ehkä olevan hieman huilua kauempana - mutta tämä on pulma aina kaikissa harppulevytyksissä, ja kaikkiaan äänen laatu sinänsä on esimerkillinen. Kun tulkinnatkin vielä ovat loistavia, en ole koennut kaipaavani näistä teoksista omaan omistukseeni useampia levytyksiä.