Meyerbeer: Balettimusiikkia oopperoista

Toukokuussa 2014 on kulunut tasan 150 vuotta Giacomo Meyerbeerin (1791–1864) kuolemasta. Juhlinnan näkyvyys on ollut suurin piirtein yhtä intensiivistä kuin ihmisten nykyinen tietoisuus tästä oman aikansa suosituimmasta oopperasäveltäjästä. Meyerbeer on joutunut muuttuvan musiikki- ja draamamaun, mutta myös pimeämpien voimien, politiikan ja rasismin, uhriksi. Hän oli koko 19. vuosisadan menestynein oopperasäveltäjä, joka kehitti grand opéran lajityypin ja nosti Pariisin oopperataiteen keskukseksi. Ja nyt hänen nimensä hädin tuskin tunnistetaan muualla kuin klassiseen musiikkiin perehtyneissä piireissä. Kuinka niin pääsi käymään?

Giacomo Meyerbeer

Giacomo Meyerbeer syntyi nimellä Jacob Liebmann Beer varakkaaseen juutalaiseen pankkiirisukuun Berliinin lähistöllä syyskuussa 1791. Hänen isänsä Judah Herz Beer oli Preussin vauraimpia miehiä, ja perheen lapset saivat ajan parhaan eurooppalaisen kasvatuksen. Nuori Jacob debytoi musiikkiuralla yhdeksänvuotiaana. Hän esitti tuolloin Berliinissä Mozartin 20. pianokonserton kuulijoita hämmästyttäneellä kypsyydellä, varmuudella ja vaivattomuudella. Nimen Meyerbeer hän omaksui opiskellessaan Darmstadtissa. Antonio Salierin neuvosta hän lähti opintomatkalle Italiaan, minne jäikin yhdeksäksi vuodeksi. Asuessaan Venetsiassa säveltäjä otti vakituiseen käyttöön italialaisen Giacomo-muodon etunimestään Jacob, ja säilytti tämän kirjoitusasun muuttaessaan Pariisiin 1826.

Salle Le Peletier, Pariisin ooppera Meyerbeerin aikana. Rakennus tuhoutui tulipalossa 1873.

Meyerbeerin ei käytössään olevien runsaiden rahavarojen vuoksi ollut välttämätöntä säveltää kiireessä tai tiheään: hänellä oli aikaa harrasteille ja seuraelämälle, ja musiikkiinsa hän paneutui juuri niin pitkäksi aikaa kuin halusi. Hän tunnetusti hioi ja viilasi sävellyksiään hyvin huolellisesti ja ajan kanssa. Tämä ei ollut este hänen uransa etenemiselle. Meyerbeerin oopperat olivat odotettuja hittejä, jotka saivat kymmeniä esityksiä ja valtaisan suosion. Hänellä oli kyky säveltää miellyttävää musiikkia, mutta haittaa ei ollut erinomaisista PR-taidoista. Meyerbeer oli kielitaitoinen, sivistynyt ja charmantti supliikkimies, jota jotkut pitävät modernin lehdistötiedotustilaisuuden pioneerina. Meyerbeerin uusien oopperoiden ja oopperatilausten julkistustilaisuudet olivat huolellisesti suunniteltuja tapahtumia, joissa Pariisin lehdistö oli läsnä kirjoittamassa, haastattelemassa ja nauttimassa Meyerbeerin tarjoamia virvokkeita sekä purtavaa. 1850-luvulla Meyerbeer oli todennäköisesti Euroopan rikkain ammattitaiteilija, joka hankki lisätuloja myöntämällä lainoja niitä tarvitseville, tunnetusti verraten edullisilla ehdoilla. Siitä, että monet musiikkiriitikot ja -toimittajat olivat hänen laintatoimintansa asiakkaita, ei ollut ainakaan haittaa, joskin on syytä korostaa, että Meyerbeerin suosio oli aitoa ja lähtöisin yleisöstä.

Meyerbeerin oopperat ovat grand opéran määrittäviä esimerkkejä ja huipentumia. Tämä on nimensä mukaisesti suurta oopperaa: siihen kuuluu laaja orkesteri, suuri esiintyjäkaarti (isot kuorot, balettitanssijat, statistit), runsaasti näyttämötekniikkaa ja näyttävät lavasteet, historiasta ja legendoista ammentavat mahtipontiset juoniaihiot ja pitkä kesto, yleensä viisi näytöstä. Meyerbeerin ensimmäinen jymymenestys, Robert Paholainen (Robert le Diable, 1831), on ottanut aiheensa keskiaikaisesta legendasta, jossa normanniritarille paljastuu, että hänen isänsä on itse Saatana. Hugenotit (Les Huguenots, 1836) sijoittuu Ranskan uskonsotien aikaan, ja Profeetta (Le Prophète, 1849) käsittelee anabaptistien kapinaa ja Jumalan valtakunnan perustamista Münsteriin. Pohjantähti (L'Étoile du Nord, 1854) virittelee romanssia Pietari Suuren(!) ja maalaistytön välille, kun Afrikkalaisnainen (L'Africaine, ensiesitys postuumisti 1865) taas sijoittuu Vasco da Gaman löytöretkelle.

Suurin osa edellä kuvatuista aiheista on meillekin (tai ainakin minulle) sinänsä mielenkiintoisia (paitsi ehkä Pietari Suuri ensirakastajana, joka vain kuulostaa tyhmältä), mutta on syytä muistaa, että oopperalle tyypillisesti juonet ovat yleensä verraten typerää romanssihöttöä. Siitä huolimatta Meyerbeer tarjoaa aiheita, joiden pitäisi olla myös nykyohjaajille ja -lavastajille mielenkiintoisia: uskonnollisia konflikteja, maailmanloppupaniikkeja ja kolonialismin dekonstruointia. Joidenkin vuosien välein Meyerbeeriä onneksi elvytetäänkin, mutta enimmäkseen hän on kadonnut oopperalavoilta.

Meyerbeerin pudotus on ollut huima. Georges Bizet kutsui häntä musiikin Michelangeloksi, mutta ainoat kappaleet, jotka ovat häneltä pysyneet hiemankaan aktiivisessa kulttuurisessa kuulomuistissa, ovat Profeetan Kruunajaismarssi ja Luistelijain baletti (jälkimmäisessä tanssijat liukuivat näyttämöllä rullaluistimilla). Yleisön maun muuttuminen on yksi ilmeinen syy Meyerbeerin painumiselle unholaan, mutta asiaan liittyy muutakin. 

Kun nuori Richard Wagner saapui Pariisiin, oli Meyerbeer häntä kohtaan hyvin avulias. On sanottava Meyerbeerin kunniaksi, että hän tajusi Wagnerin erikoislaatuiseksi lahjakkuudeksi, ja oli valmis auttamaan tätä saamaan teoksiaan julki. Wagner oli aluksi hyvin mielistelevä suhteessaan Meyerbeeriin, mutta kun suosion portit eivät Pariisissa vihamielisen yleisön vuoksi auenneet, alkoi katkera Wagner syyttää asiasta Meyerbeeria yhdistäen kuvioon kaikki antisemiittiset salaliittoteoriat juutalaispankkiireista ja siitä, miten nämä käyttävät taidetta välineenä "oikeiden" eurooppalaisten riistämiseen ja muuta vastaavaa sontaa, joka ei vain suostu hullujen päiden sisällä kuolemaan tänäkään päivänä. Wagnerin essee Juutalaisuus musiikissa (Das Judenthum in der Musik, 1850, laajennettu 1869) hyökkää Mendelssohnia ja (nimeämättä) Meyerbeeria vastaan väittämällä, että juutalaiset ovat rodullis-etnisesti kyvyttömiä tuottamaan merkityksellisiä ja syvällisiä taideteoksia. Kolmannessa valtakunnassa ja sen hallitsemilla alueilla Meyerbeerin, samoin kuin muidenkin juutalaisten säveltäjien teokset olivat pannassa 1933–45. 

Antisemitismillä on kiistatta ollut vaikutus Meyerbeerin maineen romahdukseen, mutta se ei ole ainoa syy. Ranskan-Preussin sota (1870–71) myrkytti saksalais-ranskalaiset suhteet, ja Ranskan musiikissa nousi vallalle ranskalaisuutta korostava suuntaus, mikä heikensi jonkin verran saksalaissyntyisen Meyerbeerin suosiota. Lisäksi on huomattava, ettei Meyerbeer ole yksin unohdettujen suosikkien joukossa. Daniel Auber on kokenut aivan saman kohtalon, eikä hän ollut lainkaan juutalainen. Meyerbeerin ikätoveri Gioachino Rossinin oopperat ovat kahta poikkeusta lukuun ottamatta pysyneet poissa näyttämöiltä aivan viime vuosikymmeniä lukuun ottamatta. Antisemitismistään huolimatta Wagner onnistui kiistatta uudistamaan oopperataidetta psykologisempaan suuntaan. Lisäksi ei ole aivan epäreilu arvio, että Meyerbeer oli lahjakas ja viehättävä, mutta silti hieman yliarvostettu keskinkertaisuus. Wagner saattoi olla oikeassa Meyerbeerin verrattaisen pinnallisuuden ja hieman liiallisenkin sulavuuden ja keskinkertaisuuden suhteen, mutta oli väärässä selittäessään tätä juutalaisuudella. Keskinkertaisia säveltäjiä on Euroopan historiassa enemmän kuin mitään muuta lajia. Ehkä parhaan ja oikeudenmukaisimman arvion Meyerbeerista antoi säveltäjäkollega sekä tinkimättömän musiikkikriitiikin harjoittaja Hector Berlioz: hänen mukaansa Meyerbeerilla oli "sekä onni olla lahjakas että lahja olla onnekas". 

Meyerbeer ei ole minusta ansainnut täydellistä unohdusta. Hänen parhaat oopperansa sisältävät todella viehättävää musiikkia ja vaikuttavia kohtauksia, ja ne ovat olleet tekemässä hiljalleen paluuta, usein ymmärrettävistä syistä leikeltyinä, mutta kuitenkin. Niistä ei ehkä enää ole keskusohjelmistoksi, mutta parhaimmillaan ne ovat kiehtovia kuriositeetteja ja muistumia 1800-luvun kulttuurihistoriasta, eikä Meyerbeerin teknistä taituruutta voi kiistää. Hyvän tutustumismahdollisuuden Meyerbeerin vahvimpaan puoleen, sulavaan viehätysvoimaan, tarjoaa esimerkiksi tämä albumillinen hänen menestyksekkäimmistä oopperoistaan poimittua balettimusiikkia:

Giacomo Meyerbeer:

Balettimusiikkia oopperoista:

Les Huguenots (Hugenotit, 1836): Danse bohémienne.

Robert le Diable (Robert Paholainen, 1831): Pas de cinq; Ballet des nonnes.

L'Étoile du Nord (Pohjantähti, 1854): Suite dansante.

Le Prophète (Profeetta, 1849): Ballet des patineurs.

L'Africaine (Afrikkalaisnainen, 1865): Marche indienne.

Orquestra Simfònica de Barcelona i Nacional de Catalunya,
Michał Nesterowicz.

Naxos, äänitetty Barcelonassa 2012. 69 min 38 sek.

Tämä tuore kokoelma on vastustamattoman herkullinen ja säkenöivä Meyerbeerin charmin ylistys. Puolalainen kapellimestari Nesterowicz saa Barcelonan sinfoniaorkesterin musisoimaan vaivattomalla viehätysvoimalla, napakasti, kirkkaasti ja puhtaasti. Tämä on hienosti orkestroitua musiikkia, joka vaatii toimiakseen sekä kepeyttä että riittävää orkesteritekstuurien läpinäkyvyyttä, kuitenkin siten, että massaakin tulee olla tarvittaessa saatavilla. Sekä esitykset että selkeä ja kirkas äänitys ovat esimerkillisiä, Naxoksen parasta antia ja musiikin vahvuuksia luontevasti hyödyntäviä.
 

Pieter Brueghel nuorempi: Luistelijoita talvimaisemassa

Meyerbeerin parhaiten tunnettu oopperabaletti on Profeetan Luistelubaletti, ja se onkin odotetusti kokoelman parasta ja vastustamattominta antia. Leideniläisistä anabaptistikapinallisista sävellettäessä Meyerbeerilla on ehkä ollut mielessään jokin Brueghelien talvisista luistelunäkymistä, mutta musiikin eleganssi liikkuu vähemmän talonpoikaisissa maailmoissa, vaikka tiettyä kiistatonta huumoria siinä onkin. Sarja on loputtoman kekseliäs ja mukaansatempaava, ja sen parissa on niin hauskaa ja kevytmielistä, että vajaan 20 minuutin kesto tuntuu todellista huomattavasti lyhyemmältä. Tätä on aihetta pitää kevyemmän orkesterimusiikin hienoisena mestariteoksena, ja Nesterowicz saa musiikkiin sellaista potkua, että on kultivoituneemmankin varmasti vaikeata vastustaa kineettisiä reaktioita tätä kuunnellessaan.

Robert Paholaisen Nunnien baletti(!) vaihtelee harmittomista tansseista hyvin kekseliääseen ja tehokkaaseen, aavemaisia sävyjä saavaan viettelymusiikkiin. Kautta linjan orkesterin efektejä hyödynnettään ilmiömäisen hyvin: esimerkiksi huilut ja fagotit saavat osakseen erittäin tehokkaita ja nokkelia soolo-osuuksia, jotka rakentavat hienoisen omituista tunnelmaa. Orkestraatio on niin mestarillista, että jos Meyerbeer olisi syntynyt sata vuotta myöhemmin, olisi hänellä varmasti ollut suuri ura elokuvasäveltäjänä. Nunnabaletti on aiheeltaan paljon nimeään kaameampi: balettikohtauksessa raunioituneen luostarin hauta-arkut avautuvat, ja langenneiden nunnien aaveet nousevat esiin.

Otteet Hugenoteista ja Pohjantähdestä ovat perinteisempää, miellyttävästi soljuvaa tanssimusiikkia. Niiden parissa viihtyy hyvin, mutta ne eivät jää samalla tavalla mieleen kuin edellä mainitut kepeät mestarinäytteet. Kokoelma päättyy liki yhdeksänminuuttiseen "Intialaiseen marssiin", joka kertoo enemmän 1860-luvun eurooppalaisesta eksotiikannälästä ja orientalistisesta vieraskuvasta kuin Intiasta itsestään. Se on kiehtovan epäautenttinen kuvitelma itämailta, ja orkesterikäyttö on sangen mielikuvituksekasta, vaikkei tippaakaan intialaiselta kuulostakaan. Bassoklarinettien, vaskien ja ties minkä kellojen ylettömyyttä on hauska kuunnella.

Tämä levy on korkealuokkaista klassista viihdemusiikkia, jonka kuunteleminen putkeen vastaa miellyttävää ja sivistynyttä samppanjahuppelia.