Brahms: Sinfonia nro 3 & Haydn-muunnelmat

Johannes Brahmsin (1833–97) kolmas sinfonia (1883) on säveltäjän sinfoniatuotannossa ehdoton suosikkini. Ilmeisesti tätä teosta on kuitenkin ollut muodikasta väheksyä tai vähintäänkin suhtautua siihen varauksellisesti. Yleensä aina muistetaan huomauttaa, että Kolmas on Brahmsin lyhin sinfonia (35–40 min), jossa kehittelyosuudet ovat erittäin tiiviit ja varsin lyhyet, niin kuin kellon ja nuottien lukumäärän tuijottaminen muka olisi tapa määrittää teoksen arvoa. Minulle Kolmas kuitenkin pysyy Brahmsin loistavimpana ja suurimpana sinfoniana, jos tällaista paremmusjärjestystä kerran on ylläpidettävä.

Yksityiskohta Brahmsin hautamonumentista Wienin Zentralfriedhofilla.

Ensimmäisen sinfonian kamppailun jälkeen Brahmsin toinen sinfonia liikkui paljon lempeämmissä tunnelmissa ajoittaisella melankolialla sävytettynä. Kolmas sinfonia terhakoituu taas hieman dramaattisempaan sointimaailmaan, mutta nyt jännitteet kohdataan jonkinlaisella jykevällä järkähtämättömyydellä. Säveltäjä ei päässyt eroon Beethovenin aavesta tämänkään sinfonian vastaanoton kohdalla: sitä mainittiin heti Brahmsin Eroicaksi, viittauksena Beethovenin kolmanteen, "sankarilliseen" sinfoniaan, joka on samassa sävellajissa. Teoksissa on jonkin verran samoja piirteitä, tiettyä sankarilliseksi tulkittavaa jykevyyttä.

Sinfonia alkaa väkevällä, tuulenpuhurin kaltaisella mottoaiheella, joka on nähty nuotinnuksensa vuoksi viittauksena Brahmsin itse suosimaan elämänmottoon FAF – frei aber froh. Teoksen alkuosa pysyttelee muutamia suvantoja lukuun ottamatta verraten hektisissä tunnelmissa, ja siirtymäkohdissa kuuluu jotain tuttua, ainakin niille, jotka tuntevat Richard Wagnerin Tannhäuserin. Wagner kuoli Venetsiassa 1883, jolloin Brahms sävelsi kolmatta sinfoniaansa. Wagnerin ja Brahmsin kannattajat olivat toistensa vihollisia suorastaan naurettavan intensiivisellä tavalla – Brahms edusti beethoveniaanista puhtaan, abstraktin sinfonisen musiikin jatkumoa, Wagner taas katsoi Beethovenin tyhjentäneen sinfoniapajatson ja velvoittaneen jälkimaailmaa lähtemään musiikkidraaman tielle. Vihanpito ei tosin ylettynyt itse säveltäjiin, ei ainakaan Brahmsiin, joka tunsi tiettyä viehätystä Wagnerin tyyliä kohtaan. Kolmanteen sinfoniaansa Brahms sisällytti muutamia Tannhäuser-viittauksia kunnianosoituksena menehtyneelle kollegalleen.

Ensiosa päättyy väliaikaiselta kuulostavaan seestymiseen tai ainakin laantumiseen. Toinen osa, hidas Andante, yhdistää kansanmusiikkimaisia piirteitä ylvään tilavaan ja jalopiirteiseen instrumentaatioon, ja kuulijat pääsevät taas ihastelemaan Brahmsin kykyä hallita musiikillista valoa: jousien hekumallisimmissa kohdissa tuntuu siltä kuin kirkas auringonsäde puhkoisi pilviverhon.

Kolmas osa, Poco Allegretto, on Brahmsin sinfonioiden tunnetuimpia ja suosituimpia yksittäisiä osia, joka saavutti jo teoksen ensiesityksessä innostuneen yleisöreaktion. Se on kuin sanaton laulu, ja melankolisessa, täyteläisessä suloisuudessaan mitä brahmsilaisinta haikeutta.

Sinfonian finaali alkaa jokseenkin hämyisänä kehräyksenä, joka käyttää hetkisen energian keräämiseen, ennen kuin rynnistää esiin luonnonvoiman kaltaisella vääjäämättömyydellä. Tämä osa on dramaattinen ja käy myrskyvaroituksen rajoilla, ja siinä kuullaan myös hitaassa osassa esitellyn teeman kiihkeä, jopa vihassaan leiskuva uudelleentulkinta. Mukana on valonpilkahduksia, mutta osassa on hallitsevana tiettyä selittämätöntä armottomuutta, hampaita kiristelevää päättäväisyyttä ja traagista peräänantamattomuutta. Minulla on ollut onni kuulla tämä teos ensi kertaa livenä todella hienona ja jykevänä tulkintana, jonka vaikutus oli juuri finaalissa samanaikaisesti emotionaalisesti musertava ja vapauttava – katharttinen, sanoisi aristoteelisempi kuulija. Finaali päättyy tunnelmaltaan alkusyksyiseen ja mietteliäiseen, mutta rauhoittuneeseen epilogiin, jonka rauha on ostettu kalliisti. 

Tässä jämäkässä, tiiviissä ja kokolihaisessa sinfoniassa käydään läpi hyvin monipuolinen ja vaihteleva tunnekirja, jota kuitenkin aina hallitsee Brahmsille ominainen katkeransuloinen nostalgia ja lievä surumielisyys. Säveltäjä käy kiivaamman kamppailun esikoissinfoniassaan ja sukeltaa syvemmälle tragediaan neljännessä sinfoniassaan, mutta kolmannen sinfonian järkähtämätön, mutta herkkäpiirteinen balanssi pysyy minulle tiiviydessään ja omituisessa stoalaisuuden ja kontrolloidun sentimentaalisuuden yhdistelmässään hänen sinfoniatuotantonsa vetoavimpana ja liikuttavimpana teoksena.

Kunnianhimoinen sarja Muunnelmia Joseph Haydnin teemasta (Variationen über ein Thema von Jos. Haydn) syntyi kesällä 1873 Starnberg-järven rantamaisemissa Etelä-Baijerissa. Se ei nimestään huolimatta perustu Joseph Haydnin (1732–1809) sävellykseen. Kyseinen melodia, St. Antoni -koraali, on tuntemattoman säveltäjän, mahdollisesti Ignaz Pleyelin (1757–1831), käsialaa, mutta 1800-luvulla sitä pidettiin Haydnin teoksena. Haydn-attribuutio saattaa olla musiikinjulkaisijan halu kasvattaa anonyymin ja alkuperältään epäselvän sävelmän myyntiarvoa. Jotta asiat olisivat mahdollisimman monimutkaisia, sisältää tämä Haydniin virheellisesti viittaava teos yhden todellisen Haydn-lainan, lyhyen sävelkulun tämän 101. sinfoniasta. Joka tapauksessa Brahmsin 20-minuuttinen muunnelmasarja on käsittelyltään, mittakaavaltaan, kompleksisuudeltaan ja vakavuudeltaan sinfonista tasoa, voimiensa huipulla olevan säveltäjän hämmästyttävä esitys siitä, mitä kaikkea perin yksinkertaisella teemalla voi tehdä.

Johannes Brahms: 

Sinfonia nro 3 F-duuri, op. 90 (36 min 38 sek); 

Muunnelmia Joseph Haydnin teemasta, op. 56a (19 min 23 sek).

London Philharmonic Orchestra, Marin Alsop.

Naxos, äänitetty Blackheathissä Lontoossa 2005 (sinfonia) ja Watfordin kaupungintalolla 2006 (muunnelmat). 56 min.

Marin Alsopin Brahms-sarjan parhaita piirteitä ovat selkeä ja täyteläisen romanttinen musisisointi sekä kapellimestarin luontainen rytmin ja tempon taju, jotka antavat musiikille sulavaa etenemisvoimaa. Erityisen tärkeiksi nämä avut muodostuvat kolmannessa sinfoniassa, jonka soisi ihanteellisessa tapauksessa yhdistävän viivyttelemättömän romanttisen lämmön vääjäämättömään progressioon.

Tämä erinomaisesti taltioitu tulkinta onnistuu erinomaisesti, itse asiassa sitä voisi pitää Alsopin Brahms-sinfoniasarjan parhaana saavutuksena ensimmäisen sinfonian ohella. Romantiikkaa ei ole karsittu minimiin, vaan teos näyttäytyy tiiviydestään huolimatta muhkeana ja mehevänä, ja yksityiskohdat on mietitty tarkasti ja huolellisesti hyvin ilmaisuvoimaisiksi. Orkestraalisen "varjostuksen" tarkka suunnittelu sekä selkä äänitys auttavat Brahmsin "valoefektien" kanssa.

Tempovalintoja on syytä kehua erikseen. Alsop ei ole aiemminkaan ollut mikään kuhnailija tai junnaaja, vaan suosii romanttisen ekspressiivisyyden vastapainoksi verraten ripeitä tempoja, jotka pitävät musiikin tapahtumat tuoreina ja rakenteelliset jännitteet mukana. Brahmsin rakenteet voivat toisinaan olla ankariakin, mutta Alsopin käsissä musiikissa vallitsee luonteva virtaus, joka pitää musiikin melankoliset piirteet tyylikkäinä ja arvokkaina. Esimerkiksi upeasti hallittu Andante onnistuu olemaan sekä sulokas että vetoavan arvokas ja inhimillinen. Samoin usein yleisösuosion lypsämiseksi venytetty ja vanutettu, laulumainen Poco Allegretto pysyy aisoissa tinkimättä herkästä, katuvankin oloisesta melankoliasta, jolloin sen teho on itse asiassa parempi kuin mitä sentimentaalisella hidastelulla ehkä saavutettaisiin. Finaali on oivallinen yhdistelmä myrskyisää puhuria, murskaavia painehyökyjä, kamppailua ja lopulta saavutettavaa haurasta ja haikeaa lohtua. (Hyvä ystäväni sanoi kerran tämän sinfonian finaalin tuovan hänen mieleensä Kübler-Rossin viisivaiheisen surutyön mallin: kieltämisen, vihan, kaupankäynnin ja masennuksen tien kohti menetyksen hyväksyntää. Se ei ole aivan huono analogia.) On syytä huomauttaa, että mikään osa ei kuulosta keinotekoisen rivakalta tai hektiseltä, vaan kaikki tuntuu tapahtuvan luonnollisessa ja kiirehtimättömässä järjestyksessä, mikä antaa musiikin kaiholle ja kiihkolle hyvin aikaa ja polttoainetta tehdä tehtävänsä.

Samaa korkeaa esityslaatua on myös muunnelmasarja, jota voi edelleen kiitellä selkeydestä ja sarjamaiselle sävellykselle hyvin saavutetusta yhtenäisen sinfonisesta yleisilmeestä. Albumi on kokonaisuutena parhaita uudenaikaisempia Brahms-sinfonialevyjä, joka konstailemattomana, vilpittömänä, kauniina ja musiikin tunnelmille uskollisena kestää vertailun maineikkaampienkin tekijöiden tulkintoihin.