Mahler: Sinfonia nro 1

Kesä on virallisesti koittanut, ja yritin keksiä jotain alkukesän henkeen sopivaa musiikkia, josta kirjoittaa. Gustav Mahler (1860–1911) on ollut tähän mennessä blogissa esillä turhan vähän, ja hänen esikoissinfoniansa vuodelta 1888 alkaa hyvinkin kesäisissä luonnonäänimerkeissä jopa siinä määrin, että ensiosan esitysohje kuuluu [w]ie ein Naturlaut.

Mahler nauttimassa Itävallan luonnosta.

Mahlerin ensimmäinen sinfonia oli säveltäjälle itselleen ongelmallinen työ. Hän sävelsi sen talvella 1887–88 käyttäen pohjana aineistoa aiemmista sävellyksistään. Työ kävi verraten nopeasti, mutta lajityyppi ja muoto tuottivat pulmia. Teos sai ensiesityksensä Budapestissa 1889 viisiosaisena sinfonisena runona: nykyisin se tunnetaan neliosaisena sinfoniana. Epätyydyttävän ensiesityksen jälkeen Mahler antoi sävellykselle nimen Der Titan eli Titaani. Kun teos oli saanut useamman esityksen ja kun säveltäjä oli pohdiskellut sen olemusta useamman vuoden, päätyi hän lopulta vuonna 1899 julkaisemaan sen sinfoniana, josta on riisuttu kaikki ohjelmallisuus ja ulkomusiikilliseen narratiiviin viittaavat otsikot – sekä alun perin toisena numerona ollut Blumine-niminen osa (Kukkaiskappale). Teos ei silti kykene karistamaan täysin sävelrunon lajityyppiin viittaavaa kertomuksellisuutta, eikä se ilmeisesti ollut säveltäjän tarkoituskaan: pikemminkin Mahler ei halunnut liiaksi ohjata yleisön ajatuksia tiettyyn suuntaan.

Mahlerin ensimmäinen sinfonia ei ole koskaan ollut hänen suosituin teoksensa (laulusarjat ja ainakin sinfoniat 2, 5 ja 9 menevät suosiossa edelle), mutta se on musiikin historiassa varsin merkityksellinen. Kapellimestarina omana aikanaan tunnettu Mahler oli oppinut kiinnittämään paljon huomiota suuren myöhäisromanttisen sinfoniaorkesterin potentiaaliin syvän, paksun äänimaiseman luomisessa, ja esikoissinfoniassaan hän teki tästä äänen syvyydestä ja ääneen liittyvistä efekteistä keskeisen osan sinfonian rakennetta. Mahlerin ensimmäinen sinfonia edusti valmistuessaan uutta ja rohkeaa, jälkiwagneriaanista suuntausta, jossa orkestraation sävyihin ja kerroksellisuuteen kohdistui aivan uudenlainen mielenkiinto, ja jossa harmoniat ovat entistä uskaliaampia. Kaikki mahdollinen kunnia Brahmsille ja Dvořákille, mutta kysyi rohkeutta säveltää näin omituista, paksua ja kaikin tavoin yletöntä musiikkia em. mestarien ollessa maineidensa huipuilla.

Sinfonia alkaa arvoituksellisessa ja hieman hämärässä tunnelmassa, joka ryöpsähtää säkenöivään orkestraaliseen valaistukseen. Kaukaisuudesta soittavia orkesterivaskia ja muita orkestraalisia efektejä kuullaan runsaasti, ja etenkin linnunlaulua, varsinkin käen kukuntaa, on tässä yhdessä osassa varmasti enemmän kuin Beethovenin Pastoraalisinfoniassa konsanaan. Musiikki on ilmeisen kuvailevaa, ja usein mainittu mielleyhtymä on aamunkoitto alkukesäisessä metsässä. Vastaan ei ole juuri väittämistä. Mahlerin musiikille ominainen sarkasmi ja tarkoituksellisen holtittomat vaikutelmat ovat jo esikoissinfoniassa vahvoilla. Banaaleja maalaissävelmämukaelmia ja viihdemusiikkiparodioita kuullaan lyhyessä toisessa osassa, ja kolmannessa osassa on aikanaan (vakavassa) sinfoniamusiikissa ainutlaatuisen rohkeaa parodisuutta: epätavallisen korkealla soittavat kontrabassot esittelevät groteskin kaanonin Jaakko kulta -sävelmästä. Se on yllättävää, irvokasta ja hauskaa käsittäen kuitenkin myös arveluttavia ja hieman pahaenteisiä tuntemuksia.
 Finaali on sinfonian pisin (20 min) ja haastavin osa, sillä se käy pikaisesti läpi sinfonian aiempia teemoja yrittäen saada aikaan vaikutelman kokonaisuudesta. On makuasia, miten hyvin tässä onnistutaan. Itse pidän Mahlerin esikoissinfoniasta, joka tuntuu sisäisestä heterogeenisuudestaan huolimatta kuuluvan yhteen – eikä voi kiistää, etteikö teos olisi mahtava orkestraalinen voimannäytös, josta voi nauttia myös yksin sen mehukkaan ja arvaamattoman äänimaailman ansiosta. Joka tapauksessa Sinfonia nro 1 tarjoaa kelpo esittelyn Mahlerin tuotannon erityispiirteistä: harmoninen yllätyksellisyys ja mestarillinen, värikäs orkestraatio yhdistyvät tietoisen banaaleihin piirteisiin ja katkeransuloiseen nostalgiaan, jota ironisoidaan brutaalistikin. Fin de sièclen maisemiin sopii saumattomasti tietty sairaalloisuus ja vääristyneisyys, joka ei Mahlerissa usein ole kovin kaukana, mutta mitään läpeensä ironista irvistelyä tämäkään sinfonia ei ole. Mukana on beethoveniaanista yksilöllistä vapaudenkaipuuta (jos sellaista haluaa kuulla), ja finaalin nousut ovat aidosti kohottavia. Vastakohtaisuus ja ristiriidat kuuluvat oleellisesti Mahlerin musiikkiin, eikä tämä sinfonia ole poikkeus. Teos tuntuu vaativan ympärilleen jonkinlaista kuulijan mielessään muodostamaa kertomusta, ja tähän arvoitukselliseen ohjelmallisuuteen varmasti osittain perustuu sinfonian haihtumaton, ikivihreä vetovoima.

Gustav Mahler:

Sinfonia nro 1 D-duuri.

Chicago Symphony Orchestra, Sir Georg Solti.

Decca, äänitetty Chicagossa 1983. 56 min 9 sek.


Sir Georg Solti (s. Budapestissa nimellä Stern György 1912, k. Antibesissa 1997) johti Chicagon sinfoniaorkesteria ylikapellimestarina 22 vuoden ajan vuodesta 1969 alkaen. Tuona aikana hän nosti hieman asemiaan menettäneen orkesterin uuteen loistoon. Soltin ominta aluetta oli suurten mittojen romanttinen musiikki (hänet tunnetaan varmasti yhä parhaiten legendaarisesta, historiallisesta Wagner-urotyöstään, Nibelungin sormuksen ensimmäisestä täydellisestä samalla kokoonpanolla tehdystä kaupallisesta kokonaislevytyksestä 1958–65), mutta Mahlerin pariin hän löysi tiensä useimpien kapellimestarien ja yleisöjen tavoin vasta 1950-luvulla. Mahlerin sinfoniat oli suurimmaksi osaksi unohdettu pian säveltäjän kuoleman jälkeen, ja vasta toisen maailmansodan päätyttyä niitä kohtaan heräsi uusi kiinnostus, joka pääsi kunnolla vauhtiin vasta 1960-luvulla.

Tämä levytys Mahlerin ensimmäisestä sinfoniasta on Soltin Chicagon-kauden jälkimmäiseltä puoliskolta, ja sen merkittävimmät avut ovat loistelias orkestraalinen toteutus sekä suoraviivainen, teeskentelemätön tulkinta. Mahlerin sinfonioiden tulkintoja on hyvin vaikeata arvioida kokonaisuuksina teosten ominaisen monimuotoisuuden, monipuolisuuden ja kompleksisuuden vuoksi. Jotkut tulkinnat onnistuvat paremmin tietyissä asioissa ja huonommin toisissa. Minulle Mahler on kuitenkin kokonaisvaikutelmallinen säveltäjä siitäkin huolimatta, että hänen sinfoniansa ovat lähes järjettömän täynnä merkityksellisiä ja erikoisia yksityiskohtia. Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana Mahleria on myös levytetty niin tolkuttoman paljon, että vertailujen tekeminen on käynyt erittäin työlääksi ja vaikeaksi – ja toisaalta uusien levytysten olisi mielellään tarjottava jotain uutta ja erityislaatuista erottuakseen joukosta.

Palatakseni Solti-levytyksen vahvuuksiin: Chicagon sinfoniaorkesteri loistaa taituruudellaan joka käänteessä. Solti tunnetaan vanhan liiton ärjyvänä ja tiuskivana kapellimestarina (hänet tunnettiin piireissä tämän ominaisuuden ja kaljuutensa vuoksi lempinimellä Kirkuva Kallo), joka oli harjoituksissa tiukka, mutta konserteissa ja taltioinneissa vapautunut. Sosiaalisesti ei ehkä kovin miellyttävää, mutta musiikillisten tulosten valossa toimivaa. Mahlerin tekniset vaatimukset ovat kovat, ja orkesteri selviää niistä upeasti. Kaikki soitinryhmät esiintyvät moitteettomasti, ja äänessä on tarvittavaa paksua massaa, mutta myös säkenöintiä ja miellyttävää läpinäkyvyyttä.

Soltin tulkinta on, kuten todettu, hyvin suoraviivainen. Sitä on syytä kiittää selkeydestä ja kaikenlaisen efekteissä ja emootioissa rypemisen puuttumisesta. Esityksen rakenteellinen selkeys ja yhtenäisyys ovat omaa luokkaansa. Kapellimestarin muut tulkinnalliset vahvuudet ovat huipennusten ja jännitteiden laukaisuhetkien tulisuus ja räjähtävä energia sekä finaalin uskaliaan sankarillinen tuntu. Nämä elementit toimivat upeasti. Muutoin olen jäänyt hieman kaipaamaan suurempaa tulkinnallista vapautta tempon suhteen. Jotkut vaikutelmat tuntuvat vain viilettävän ohi naulattuina kiinni kapellimestarin höyryveturiin. Onneksi sentään mahtava ensiosa on astetta rennompi ja vapautuneempi, vaikka siihenkin haluaisin hieman lisää mysteerin tuntua.

Tämä levytys on teknisesti erinomainen saavutus, ja tulkinta tuo esiin sinfonian rakenteelliset vahvuudet ja sidokset esiin paremmin kuin useimmat muut kuulemani taltioinnit. Soltille tämä sinfonia tuntuu olevan luonteeltaan pikemmin herooinen kuin runollinen, mikä on validi lähestymistapa. Huipennukset ovat vertaansa vailla, mutta tulkinta ei ole hienovaraisimpia tai moni-ilmeisimpiä.