Korngold: Paljon melua tyhjästä, Sellokonsertto ym.

Shakespearen 450-vuotisjuhlateema jatkuu tällä kertaa wieniläisissä merkeissä.
 

Eikä kyseessä ole Mitta mitasta, tuo Wieniin sijoittuva kitkerä seksuaalimoraalikomedia.

 

Vaan Paljon melua tyhjästä, tuo railakas messinalainen romanttisen komedian prototyyppi.

William Shakespearen teosten innoittamat sävellykset jakautuvat useaan eri lajityyppiin. On joukko shakespeariaanisia oopperoita (esim. Bellinin Capuletit ja Montaguet, Verdin Falstaff, Thomas'n Hamlet, Sallisen Kuningas Lear) ja yllättävän vähän sonetteihin ja muuhun lyriikkaan sävellettyjä lauluja (esim. Vaughan Williamsin kolmen laulun sarja), jotka kaikki hyödyntävät tekstuaalista sisältöä ottaen sen joko suoraan Shakespearelta, käännöksen kautta tai libretistin sopivaksi muokkaamana. Tämän lisäksi tarina voidaan kertoa musiikin ja tanssin yhdistelmänä baletissa (esim. Prokofjevin Romeo ja Julia). Tietysti on huomioitava myös absoluuttinen musiikki, jolla ei ole tukenaan mitään tekstiä tai performanssia; tällaisia ovat esimerkiksi aiemmin käsitellyt Castelnuovo-Tedescon Shakespeare-alkusoitot ja lukuisat sinfoniset runot, kuten Tšaikovskin Myrsky ja Lisztin Hamlet.  

Lopuksi on mainittava vielä näyttämömusiikki, joka on sävelletty draamaproduktioon käytettäväksi teatterissa. Shakespearen oman ajan Globessa lavasteet olivat vähissä ja musiikki satunnaista sekä niukkaa, mutta sittemmin, lavastuksen, puvustuksen ja erikoisefektien merkityksen kasvaessa, tarvittiin näytösten ja kohtausten välille ajanvietettä lavasteiden vaihdon ja muun teknisen välttämättömyyden ajaksi. Tähän tarkoitukseen ja myös tunnelman vahvistamiseen syntyi näyttämömusiikki, joka voi joskus sisältää kokonaisia laulujakin. Nykyisin teatterien vakiovarustukseen ei enää orkesterimonttu tai varsinkaan täysimittainen orkesteri kuulu, joten näyttämömusiikkia kuulee enää lähinnä sarjoina konserttisaleissa.

Tunnetuimmat shakespeariaaniset näyttämömusiikkisarjat lienevät Mendelssohnin Kesäyön unelma (jonka Häämarssi on pitkään ollut hääseremonioissa liki monopoliasemassa) ja Sibeliuksen Myrsky. Tällä kertaa otan esille kuitenkin erään toisen näyttämömusiikkisarjan. Korngoldin Paljon melua tyhjästä on huomattavasti edellä mainittuja tuntemattomampi, mutta on saavuttanut jonkinmoista elvyttävää suosiota 2000-luvulla esitysten ja levytysten muodossa.

Erich Wolfgang Korngold (1897–1957) lienee parhaita, taitavimpia ja miellyttävimpiä säveltäjiä, josta useimmat eivät ole koskaan kuulleet. Hän voisi olla suurempikin nimi wieniläisten mestarien sarjassa, ellei olisi syntynyt hieman liian myöhään.

Erich Wolfgang Korngold syntyi brnolaisen musiikkikriitikko Julius Korngoldin perheeseen ja seurasi tuttua ihmelapsikaavaa: 11-vuotiaana syntyi ensimmäinen baletti, jota keisari Frans Joosef ylisti; sitten Mahler julisti 13-vuotiaan säveltäjän neroksi kuultuaan tämän esittävän oman kantaattinsa; 17-vuotiaana syntyi kaksi kokonaista oopperaa, ja 23-vuotiaana wieniläistynyt Korngold toi näyttämöille kolmannen oopperansa, 1900-luvun mestariteoksiin kuuluvan Kuolleen kaupungin (Die tote Stadt). Kaikki oli valmiina huikean menestyksekkäälle uralle klassisen musiikin parissa, mutta talous, historia ja politiikka tulivat tielle.

Ensimmäisen maailmansodan jäljiltä tyngäksi muuttunut Itävalta piti kutistuneiden rajojensa sisällä entistä huomattavasti vähemmän mahdollisuuksia säveltäjien taloudelliselle menestykselle, ja 1930-luvun lama iski koko Eurooppaan. Kansallissosialistit alkoivat mobilisoitua saksalaisten aateveljiensä rohkaisemina, ja toimia austrofasistista itävaltalaishallintoa vastaan. Tässä tilanteessa Korngold piti houkuttelevana tarjousta matkustaa Yhdysvaltoihin säveltämään musiikkia Warner Brothersin elokuviin. Hän kävi Hollywoodissa usein vuodesta 1934 alkaen. Lopullisesti hän asettui Yhdysvaltoihin 1938. Tuolloin Korngold lähti Itävallasta viimeisillä hetkillä: hän oli tuskin ehtinyt saapua Los Angelesiin, kun hänen kotimaansa liitettiin Saksan valtakuntaan. Nürnbergin lait saatettiin voimaan, eikä juutalaisella Korngoldilla ollut enää paluuta kotiin.

Korngoldista piti tulla 1900-luvun Mozart, mutta hänestä tulikin vuosisadan menestyksekkäimpiä ja vaikutusvaltaisimpia elokuvasäveltäjiä. Hänen elokuvamusiikkinsa saivat kaksi Oscaria (Anthony Adverse, 1936 & Robin Hoodin seikkailut, 1938), ja häntä pidetään modernin elokuvamusiikin isänä Max Steinerin (niinikään itävaltalainen, ja peräti Brahmsin opettama) ja Alfred Newmanin ohella. Elokuviin Korngold ei muuttanut sävellystyyliään lainkaan, vaan teki samanlaista musiikkia kuin ns. vakavissa teoksissaankin: täyteläistä, värikästä, kromaattisharmonista, dramaattista ja loisteliasta suuren sinfoniaorkesterin myöhäisromanttista runsautta.

Toisen maailmansodan jälkeen Korngoldin maine säveltäjänä ei tosin enää palannut ennalleen. Muodikkaiden musiikkiteorioiden laatijat tuhahtelivat Korngoldille, jonka musiikki ei mukautunut heidän kehittelemiinsä teorioihin. Sodan jälkeen julkaistiin Viulukonsertto, Sellokonsertto ja sangen kunnianhimoinen fis-duurisinfonia, mutta Korngold ei enää tehnyt suurta paluuta konserttisaleihin. Hän kuoli Los Angelesissa 29.11.1957, ja sitten hänet pitkälti unohdettiin.

Onneksi Korngoldin värikäs, nokkela ja kompleksinen mutta helposti lähestyttävä musiikki on tehnyt paluuta viime vuosikymmeninä. Hänen elokuvasävellyksensä ovat tunnustettuja klassikkoja myös sulostuttaessaan keskinkertaisempiakin elokuvia, ja hänen teoksiaan on pyritty palauttamaan oopperoiden ja sinfoniaorkesterien ohjelmistoihin. Menestys on ollut vaihtelevaa, mutta nykyään on paremmat mahdollisuudet tutustua Korngoldiin kuin koskaan aiemmin. Pidän tästä säveltäjästä, ja tulen käsittelemään häntä vastakin. Tällä kertaa kuitenkin siis Shakespeare-juhlavuoden kunniaksi näyttämömusiikkijohtoinen albumi:

Erich Wolfgang Korngold:

Paljon melua tyhjästä -sarja op. 11 (Viel Lärm um nichts);

Sellokonsertto op. 37;

Straussiana-sarja;

II näytöksen preludi oopperasta Die tote Stadt;

Interludi oopp. Das Wunder der Heliane;


Zuill Bailey, sello (op. 37);

Karen Robertson, sopraano; Timor Pazmanay, urut (Die tote Stadt);

Bruckner Orchester Linz, Caspar Richter.

Regis, äänitetty Linzissä 1999–2003. 67 min 44 sek.


Paljon melua tyhjästä -sarja esitetään tässä varsin kattavassa laajuudessa: pois on jätetty vain kolme osaa, ja lähemmäs 40 minuutin kesto on oivallinen. Musiikin tilasi Shakespearen draaman wieniläistuotantoon vuonna 1918 ohjaaja Max Reinhardt (1873–1943), joka sittemmin toi Korngoldin Warner Brothersin palvelukseenkin. Much Ado about Nothing (ol. 1599) on Shakespearen riemukkaimpia ja hilpeimpiä komedioita, jossa loppu on kaikille päähenkilöille onnellinen, ja Korngoldin musiikki ilmentää näytelmään hyvin sopivaa kevytmielisyyttä, hektistäkin komiikkaa, kekseliäisyyttä ja romantiikkaa (sillä romanttisesta komediastahan toki on kyse). Sarja on täynnä mieleenpainuvia melodioita, ilottelua ja rakastettavaa sarkasmia. Nuoren säveltäjän koloristinen korva ja keskeliäisyys tulevat ilmi rakastettavasti. Vuonna 1920 ensi-iltansa saanut produktio oli suuri menestys, mutta ikävä kyllä soittajapulan vuoksi Korngoldin kunnianhimoinen kamariorkesteriteos jouduttiin typistämään ja sovittamaan uudelleen pianolle, viululle ja käyrätorvelle. Tällä levyllä onneksi musiikki kuullaan täydessä loistossaan Linzin Bruckner-orkesterin osaavissa käsissä. 

On vaikeata kuvitella sarjan saavan osakseen paljon herkullisempaa esitystä. Kapellimestari Caspar Richter on täysin rinnoin mukana ekstrovertin säkenöivässä, luontaisen komedian tahtiin pulppuilevassa makeismusiikissa tekemättä mistään liian äitelää. Lyhyt alkusoitto on riemukas kuvaus romanttisen komedian kinastelevan prototyyppiparin, Beatricen ja Benedickin, kinastelusta, ja romanttisen nokturnin tuntua taas on Puutarhamusiikissa, ja komedian irvokkaampaa puolta kuullaan osassa Holzapfel und Schlehwein. Musiikin laadun ja ihastuttavuuden huomioon ottaen on hämmästyttävää, ettei tämä sarja ole tunnetumpi. Se ansaitsisi vähintään yhtä paljon huomiota kuin vaikka joku Tšaikovskin Pähkinänsärkijä-balettisarja.

Albumin toinen, huomattavasti lyhyempi sarja muistuttaa Korngoldin työstä muiden säveltäjien musiikin verrattomana sovittajana. Hänen ensityönsä Hollywoodissa oli laatia elokuvaan soveltuva uusi sovitus Mendelssohnin Kesäyön unelmasta, mutta hänen ominta alaansa oli musiikista wieniläisimmän, Strauss-dynastian operettien, sovittaminen. Kolmiosainen Straussiana-sarja on Korngoldin viimeisiä teoksia, tilaustyö kustantajalta, joka etsi laadukasta, menevää, mutta taitotasoon sopeutettua musiikkia koulujen orkestereille. Sarjan lähdemusiikki on Johann Strauss nuoremman vähemmän tunnetuista opereteista Cagliostro in Wien, Fürstin Ninetta ja Ritter Pásmán. Näistä on lähteistä on saatu aikaiseksi polkka, masurkka ja marssi, ja ne ovat vastustamattomia pikku ilopillereitä. Fin de sièclen Wienin kevyestä puolesta on tuskin olemassa parempaa ja tarttuvampaa tiivistystä.

Todellisena harvinaisuutena jopa aliesitetyn Korngoldin konserttimusiikin parissa voi pitää säveltäjän Sellokonserttoa op. 37, jota pääsee kuulemaan tuskin koskaan. On ymmärrettävää, että orkesterit eivät mieluusti ota ohjelmistoonsa solistia varten vain yhtä lyhyttä (tällä levyllä alle 13 min!) teosta varten, mutta voisihan sen toki yhdistää vaikkapa Saint-Saënsin varsin tiiviseen ensimmäiseen sellokonserttoon tms. Joka tapauksessa tämä konsertto on niitä teoksia, jotka Korngold työsti säveltämänsä elokuvamusiikin pohjalta. Tässä tapauksessa elokuva on vuoden 1946 Rakkauden valhe (Deception), jota pidetään camp-klassikkona hyvien näyttelijöidensä ja naurettavan melodramaattisen juonensa ansiosta (en ole nähnyt, mutta varmaan pitäisi). Juoneen liittyy sellokonsertto, joka on tässä itsenäisenä musiikkina erinomaisen hyvä, aidon intohimoinen ja voimakkaan emotionaalinen sävellys, jossa on tragedian tuntua. Tyylillisesti teos liikkuu myöhäisromantiikan ja harmonioiltaan uskaliaamman jälkiromantiikan välillä. Nuori Zuill Bailey suoriutuu konsertosta hallitusti, ja hänen soitossaan on kaunis, viimeistelty ja lämmin sävy. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että oikeaksi sellokonsertoksi teos on auttamattomasti liian lyhyt ja jättää sitäkin epätyydyttävämmäksi, kun tyyliltään ja sisällöltään niin houkutteleva sävellys jättää kuulijan haluamaan lisää – turhaan.

Albumi täydennetään kahdella välisoitolla Korngoldin suurimmista mestariteoksista. Kuolleen kaupungin II näytöksen preludi on juovuttava, häkellyttävä kuvaus oopperan päähenkilön kuolleen vaimon viestistä, jossa tämä kehottaa leskimiestä jatkamaan elämäänsä. Ylettömän runsas musiikki kuvaa miehen henkistä tilaa. Menetyksen tuskaa ja kaipuuta ei ole musiikissa koskaan aiemmin kuvattu tällaisella tavalla. Orkesterimeren kuohu on mykistävää. 

Das Wunder der Heliane (1926) on se teos, jota Korngold itse tiettävästi piti parhaana sävellyksenään. Kyseessä on symbolistis-modernistinen satuooppera, joka toteutetaan suurella skaalalla ja psykologisella syvyydellä. On hämmästyttävää, että näin mestarillista musiikkia ei tunneta laajemmin. Oopperan II ja III näytöksen välisoitto on itsessään orkestraalinen mestariteos, voimiensa huipulla olevan, orkesterin perinpohjaisesti tuntevan säveltäjän hallittu voimannäytös, jonka lumovoiman yksin tulisi riittää ajamaan sen pauloihin joutunut kuulija koko oopperan pariin.

Albumin esitykset tästä harvoin kuullusta repertuaarista ovat mainiot, ja tulkinnat sympaattisia musiikin vahvuuksille ja erityispiirteille, joille ne tekevät kokonaisvaltaisesti oikeutta. Äänitys on varsin hyvä, ja etenkin orkesterisarjoissa äänessä on kaivattua säihkettä ja paikoin myös makeutta, joka ei äidy liialliseksi. Paras johdanto Korngoldiin uusille tulokkaille lienee yhä hänen Viulukonserttonsa, mutta tästä on uskoakseni sen jälkeen hyvä jatkaa.