Chopin: Nokturnit

Tätä kirjoitettaessa Suomen ja kansa (ja hyttyset) ovat saaneet jo kohtuullisesti nauttia upeista valkeista suviöistä. Rauhaisaan yötunnelmaan klassisen musiikin maailmassa johdattelee aivan oma sävellystyyppinsä, nokturni, joka nimensä mukaisesti pyrkii tavoittamaan nokturnaalisen tunnelman.
Termi tunnetaan musiikista jo 1700-luvun klassistiselta kaudelta, jolloin notturno merkitsi serenadia (it. serenata, eli Mozartin käyttämä termi Nachtmusik on suora käännös italiasta), joka oli tarkoitettu myöhempään ajankohtaan ja joka oli siksi yleensä luonteeltaan hieman levollisempi ja intiimimpi tapaus. Ne sävellettiin yleensä pienille kamarikokoonpanoille. 

Varsinaisen nokturnin, pienimuotoisen, yötunnelmaisen sävellyksen (yleensä) pianolle, kehitti irlantilainen John Field 1800-luvun alkuvuosina. Nokturnit ovat yleensä lyhyehköjä, laulumaisia ja jokseenkin riisuttuja sävellyksiä, joissa painottuu lyyrisyys ja viipyilevä tunnelma. Pitkähköt, laulavat melodiat, rauhalliset tempot ja harppua muistuttava sointujen jakaminen peräkkäin soitettaviksi (sitä kutsutaan arpeggioksi, joka tarkoittaa kirjaimellisesti harppumaista) ovat nokturnille tyypillisiä piirteitä. 

Nokturnien kulta-aikaa oli romanttinen tyylikausi: 1900-luvulla ne ovat käyneet harvinaisiksi sitä mukaa, kun salonkimusiikin traditio on kadonnut. Erään mittavimmista ja varmasti tunnetuimman nokturnisarjan tuotti Frédéric Chopin (1810–1849), joka sävelsi näitä runollisia pikkukappaleita 17-vuotiaasta elämänsä loppuun saakka. Kaikkiaan Chopin sävelsi 21 nokturnia, joista yhtä tosin ei alun perin sävelletty sen nimiseksi, mutta joka postuumin julkaisunsa jälkeen on ko. teosnimeä kantanut. Nokturnit ovat intiimejä ja runollisia sävellyksiä, joita ei esitetty suurissa konserteissa, vaan pienimuotoisissa resitaaleissa säveltäjän tai tämän tuttujen luona.

Chopin musisoimassa paremman väen salongissa

Jos minun on valittava 1800-luvun suurten pianistien kesken, otan dramaattisen, ekstrovertin ja kekseliään Lisztin ennen Chopiniä, mutta puolalainen on kiistatta huikean runollinen pienimuotoisissa ja mietiskelevän tuntuisissa tunnelmakappaleissa. Lisäksi Chopinin teoksissakin on dramaattista potentiaalia, jota ei tosin aina uskalleta hyödyntää. Chopinin Nokturneilla on niin lyhytkestoisiksi kappaleiksi hämmästyttävän ehtymätön uudelleenkuunteluarvo. Levytyksiä tästä repertuaarista on runsaasti, ja nyt käyn läpi yhden hyvin menestyneen sellaisen.

Frédéric Chopin:

Nokturnit nro 1–21.

Maria João Pires, piano.

Deutsche Grammophon (2 CD, 50:29 & 58:42), äänitetty Münchenissä ja Lontoossa 1995–96.

Portugalilainen Maria João Pires (s. 1944) tunnetaan helmeilevän kauniista soitosta ja tarkasta dramaattisesta tyylitajusta. Häntä arvostetaan erityisesti Mozartin ja Chopinin tulkitsijana, ja onpä tätä hänen Chopinin Nokturnien kokonaistaltiointiaan 1990-luvulta mainittu kaikkien aikojen parhaaksi. Oma kokemukseni Chopinin parissa ei ole niin suurta eikä asiantuntemukseni muutenkaan sillä tasolla, että voisin antaa moisia julistuksia. Mutta myönnän auliisti nauttivani suuresti tästä levytyksestä.

Piresin Chopiniä ei voi haukkua pikkusieväksi salonkimarengiksi. Päin vastoin, tyydyttävämmin dramaattista Chopin-musisointia olen tuskin kuullut. Pires ei mitä ilmeisimmin katso näitä teoksia maisemamaalauksiksi, vaan sisäisten tuntemusten ja tunteiden ilmentymiksi. Tulkinnat ovat tämän mukaisesti yllättävänkin intohimoisia, tunteikkaita ja jopa uhmakkaita. Chopinin musiikille oleellinen kaiho ja melankolia ovat myös sävykkäästi ja monipuolisesti mukana. Parhaimmillaan lyhyet kappaleet ovat kuin pieniä sävelrunoja tunnemyrskyn keskeltä.
 Tyhjä teatraalisuus onneksi vältetään, eikä Piresin kiihkeäksi äityvä tulkinta ole riipivää tai muutoin epämiellyttävää kuunneltavaa, sillä hän onnistuu yhdistämään tunteikkaaseen intensiteettiin erittäin kauniin ja lämpimän soinnin. Perinpohjaisen erinomainen äänitys tukee esityksiä.

Piresin yksilöllinen muuntautumiskyky ja taito kaivaa jokaisesta nokturnista erilainen tunnelma ja emotionaalinen matka on tarkka ja ehtymätön. Nokturni nro 2 esittelee pianistin tyyliä kaikkein pehmeimmillään, lyyrisimmillään ja runollisimmillaan. Pianossa on hyvin kaunis, haikean laulavan sävyinen ääni. Nokturni nro 6 taas etenee pohdiskelevasti, kuin dilemmaa mietiskellessä, ilman että kuulijan mielenkiinto pääsisi suuresti herpaantumaan.
 Myös Chopinin eräiden tunnelmakappaleiden merkittävä pulma, vakuuttavan lopetuksen aikaansaaminen, on Piresin käsissä täysin olematon. Esimerkiksi Nokturni nro 8:n lopun kohtalokkaasti pauhaavat nuotit saattavat teoksen ansaittuun ja lopulliselta tuntuvaan päätökseen niin tulisesti kuin tämän säveltäjän kohdalla suinkin on mahdollista.

Omistan kolme täydellistä levytystä Chopinin Nokturneista, ja Piresin tulkinta on näistä minulle mieluisin. Muut (Ashkenazy ja Biret kokonaislevytyksistä, sekä Horowitzin ja Rubinsteinin yksittäiskappaleita) ovat yleensä huomattavan elegantteja ja sopivat epäilemättä paremmin levolliseen tunnelmamaalaukseen. Mutta Piresin kiihko on paljastanut minulle Chopinin täysromanttisen potentiaalin ja nostanut arvostustani säveltäjää kohtaan. Nämä teokset voidaan esittää sekä hivelevää kauneutta ja keveää otetta korostavina tunnelmakappaleina että tutkielmina inhimillisestä tunnekirjosta. Jälkimmäinen miellyttää minua johdonmukaisesti enemmän, varsinkin, kun Piresin soitanto on sekä kiihkeää että selkeää ja äänellisesti kaunista. Saavutuksena voi pitää myös pianistin nautittavan introverttia otetta: vaikka tunnekuohut pauhaavat ja tempot paukkuvat, on vaikutelma erittäin vilpitön ja intiimi, kuin itsekseen ilman yleisöä soitteleva pianisti purkaisi tuntojaan.