Mendelssohn: Kesäyön unelma

Juhannusviikko + Shakespearen juhlavuosi = Kesäyön unelma. Tämä oli helppo valinta. Klassisessa musiikissa Kesäyön unelma tarkoittaa yleensä Mendelssohnin siihen säveltämää näyttämömusiikkia, joka on pitkälti määrittänyt näytelmän musiikillisen tunnelman julkaisustaan saakka. Aiheesta on tehty myös muutama ooppera ja baletteja, mutta niitä hädin tuskin muistetaan. Sen sijaan Mendelssohnin näyttämömusiikki on jatkuvasti keskuudessamme, ainakin Häämarssin myötä. Maailman suosituin häämarssi on suoraan Mendelssohnin näyttämömusiikista, eikä sille altistumiselta voi välttyä. Musiikki on kokonaisuudessaankin kuuntelemisen arvoinen, ja siihen perehdymme nyt juhannuksen alla.

Felix Mendelssohn

Felix Mendelssohn (1809–1847) lumoutui 1800-luvun alun mannereurooppalaisen kulttuurinuorison tapaan William Shakespearen draamoista jo teini-iässä. Se ei ollut tuolloin harvinaista. Harvinaista sen sijaan oli, että 17-vuotias nuorukainen sävelsi roimasti yli kymmenminuuttisen, tiheästi orkestroidun alkusoiton, joka tavoittaa ja peräti määrittelee mestarillisesti kokonaisen klassikkonäytelmän tunnelman. Ja näin Mendelssohn teki. Kyseinen alkusoitto on hämmästyttävän kypsä ja rikas sävellys, joka tavoittaa täydellisesti draaman taianomaisuuden, komiikan ja heleän romantiikan. Alkusoitto on täynnä touhua aivan kuin Shakespearen toinen toistaan oudompien haltijoiden, keijujen ja muiden taruolentojen kansoittama Ateenan liepeiden vehmas metsä (jollaista ei tietenkään Attikasta löydy).

Joseph Neil Patonin näkemys Kesäyön unelman taika(sieni?)metsästä.

Alkusoitto ei ollut vielä osa näyttämömusiikkia, mutta Mendelssohn palasi Kesäyön unelmaan surullisen lyhyeksi jääneen elämänsä lopulla, vuonna 1842. Preussin teatteri-intoileva romantikkokuningas Fredrik Vilhelm IV tilasi Mendelssohnilta näyttämömusiikin kaikkiaan kolmeen klassikkonäytelmään, joista yksi oli Kesäyön unelma ja muut kreikkalaista antiikkidraamaa, Sofokleen Antigone ja Kuningas Oidipus. Viimeksi mainitut sävellykset ovat jääneet unohduksiin, mutta Mendelssohnin Kesäyön unelma on varmasti menestyksekkäimpiä ja kestävimpiä näyttämömusiikkisävellyksiä. Se käsittää verrattoman Alkusoiton lisäksi muita orkesterivälisoittoja, kuten Nokturnin, mestarillisen pehmeän suviyön kuvauksen, hupaisan Scherzon ja maailman tunnetuimpiin yksittäisiin kappaleisiin kuuluvan Häämarssin, kuin myös koko joukon lyhyehköjä tansseja. Mukana on myös muutama laulu ja melodraamaa, joka on musiikkilajia merkitessään täysin neutraali määritys ja tarkoittaa yksinkertaisesti musiikkia ja lausuntaa yhdistävää kuvaelmaa.

Kautta linjan Mendelssohnin ote on ihastuttavan kepeä yhdistelmä klassillista raikkautta ja romanttista aistillisuutta. Yleensä kokonaisuutta ei pidetä yhtä tasokkaana kuin säveltäjän konserttoja, oratorioita tai myöhempiä sinfonioita, mutta minä pidän Kesäyön unelmaa hänen parhaaseen ja innoittuneimpaan tuotantoonsa kuuluvana. Tämä on musiikkia, jossa Mendelssohnin sävellystyyli on parhaiten edukseen.

En ryhdy liittämään tähän tekstiin minkäänlaista juoniselostusta saati sitten analyysiä itse näytelmästä. Tämä kuva saa riittää. Päätelkää itse, kyllä tämän perusteella pitäisi olla suht selvät sävelet.

Kesäyön unelman näyttämömusiikin suurimmat orkesterinumerot on koostettu sittemmin orkesterisarjaksi, josta on tehty lukuisia levytyksiä. Mendelssohniin tutustuvalle niissä on epäilemättä kylliksi, mutta Shakespearen juhlavuonna vain (lähes) täydellinen näyttämömusiikki puhuttuine teksteineen kelpaa. Tällaisia levytyksiä on tehty sangen vähän, ja tässä niistä tietääkseni viimeisin:

Felix Mendelssohn: 

Musiikki William Shakespearen näytelmään "Kesäyön unelma".

Kathleen Battle, sopraano; Frederica von Stade, mezzosopraano;

Judi Dench, kertoja;

Tanglewood Festival Chorus;
Boston Symphony Orchestra, Seiji Ozawa.

Deutsche Grammophon, äänitetty Bostonissa 1992. 55 min 38 sek.

Tämä vuoden 1992 levytys käsittää Mendelssohnin näyttämömusiikin lähes kokonaisuudessaan: vain yksi lyhyehkö välinumero on jätetty pois, eikä sitä osaa kaivata.
Seiji Ozawa (s. 1935) johtaa ilahduttavan läpinäkyvällä soinnilla loistavaa Bostonin sinfoniaorkesteria heleään, kepeään ja tyylikkääseen tulkintaan. Orkesterisoinnin selkeys ja läpikuultavuus on tässä esityksessä suuri etu, vaikka toisaalta esimerkiksi Häämarssiin kelpaisi minun puolestani vaikka vähän massiivisemminkin yhteen sulautuva ääni. Kathleen Battlen (s. 1948) ja Frederica von Staden (s. 1945) laulut keijurooleissa eivät ehkä ole kokonaisuuden suurimpia mestariteoksia, mutta ne ovat läpeensä viihdyttäviä numeroita, ja laulajien äänet ovat ihastuttavia, puhtaita ja pehmeitä.

Melodraama on hieman ongelmallinen lajityyppi, sillä äänittellä puhutun sanan ja musiikin yhdistelmän dramatiikka voi toimia toisin kuin näyttämöllä. Dame Judi Dench on kuitenkin loistava valinta lausujaksi. Hän esiintyy varman koruttomasti ja tekstiä suurentelematta, ja silti lopputulos tavoittaa Shakespearen hyväntuulisen maagisen hengen. Lausunnan ja orkesterin yhteensovitus on tekniseltä kannalta parhaita kuulemiani. Denchin ei tarvitse taistella tai mylviä, vaan voi esiintyä pehmeästi hukkumatta orkesterin alle, ja joka sana on selvä ilman mukana tulevan tekstin lukemistakin.

Näyttämöllä Shakespearen ja Mendelssohnin yhdistäminen ei välttämättä enää ainakaan näin täydellisessä mitassa ehkä toimisi, mutta ainakin kuulokuvana tämä esitys on kaikin puolin täysosuma, rakastettava ja valoisasti säkenöivä musiikillinen näkymä juhannusyön valkeaan taikaan ja uskomattomiin hullutuksiin ja huumauksiin, jotka silti pysyvät miellyttävän klassisissa raameissa.