 |
| Vaikka ovat rakentaneet täysimittaisen oopperatalon keskelle Amazonia. (Lähde: Pontanegra) |
Villa-Lobosin perhe oli sukutaustaltaan espanjalaisperäistä keskiluokkaa. Musiikkia ja tähtitiedettä harrastava virkamiesisä opetti Heitorille sellonsoittoa, ja pian poika tapaili myös kitaraa ja klarinettia. Villa-Lobosin muodolliset musiikkiopinnot jäivät erittäin vähäisiksi, varmasti vähäisemmiksi kuin juuri yhdelläkään muulla kansallisesti huomattavalla 1900-luvun säveltäjällä.
Euroopassa ajatus systemaattisesta kansanmusiikin keräämisestä ja analyysistä uuden musiikin säveltämisen pohjana valtasi alaa 1800-luvun lopulla, ja Villa-Lobos sai samantyyppisen idean. Vuonna 1905 hän jätti lopullisesti eurooppalaiseen kontrapunaaliseen traditioon perustuvat musiikkiopinnot Riossa ja lähti kiertelemään kotimaataan tarkoituksenaan tutkia sen omaa musiikkiperinnettä: niin eurooppalais- kuin afrikkalaisperäisten brasilialaisten siinä missä intiaanienkin. Näillä matkoilla vierähti vajaat kymmenisen vuotta, ja tuolta ajalta Villa-Lobosin elämästä tiedetään hyvin vähän mitään varmaa. Hänen omat kertomuksensa kannibaaliheimojen vankina olosta yms. vaikuttavat luotettavuudeltaan epävarmoilta. Ainakin se on selvää, että Villa-Lobos tuli syventyneeksi brasilialaiseen kansanmusiikkiin.
Opintoretket päättyivät vuonna 1912, jolloin Villa-Lobos avioitui pianisti Lucília Guimarãesin kanssa, asettui Rioon ja ryhtyi elättämään itsensä säveltäjänä, kapellimestarina, sellistinä, kitaristina ja sovittajana. Brasilia ei ollut täysin syrjässä eurooppalaisen modernismin tuulilta: ensimmäisen maailmansodan vuosina Riossa vieraili mm. Sergei Djagilevin balettiseurue, joka oli jo aiheuttanut myrskyä Pariisissa Stravinsky-ohjelmallaan. Lisäksi ranskalainen modernisti Darius Milhaud asui Riossa muutaman vuoden ja tutustutti tänä aikana Villa-Lobosin ainakin uudempaan ranskalaiseen musiikkiin.
Ajatus klassisen eurooppalaisen tradition, yksilöllisen modernismin ja brasilialaisen kansanmusiikin yhdistelmästä alkoi yhä enemmän kiehtoa Villa-Lobosia, mutta brasilialaiset yleisöt reagoivat innottomasti hänen sävellyksiinsä. Pianisti Arthur Rubinsteinin kehoituksesta Villa-Lobos matkusti Ranskaan vuonna 1923. Hän vietti suurimman osan 1920-luvusta Pariisissa päätyen hyviin väleihin kulttuurikaupungin johtavien modernistitaiteilijoiden kanssa. Lisäksi maisemanvaihdos innoitti häntä säveltämään enemmän ja korostamaan entisestään brasilialaisen kansanmusiikin elementtejä teoksissaan. Ensimmäistä kertaa Villa-Lobos palkittiin huomattavalla menestyksellä, ja hänen itsevarmuutensa kasvoi.
Brasilia kävi Villa-Lobosin elinaikana läpi valtavia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia. Säveltäjä syntyi keisarikunnan kansalaisena, ja orjuus lakkautettiin maassa vasta vuosi hänen syntymänsä jälkeen. Villa-Lobos oli kaksivuotias, kun loogisista positivisteista (!!!) koostuva upseerijoukko kaappasi vallan, pani keisarin viralta ja julisti Brasilian tasavallaksi, josta tuli de facto sotilasdiktatuuri. 1900-luvun ensimmäisen kolmanneksen ajan kriisit ja kapinat seurasivat toisiaan, joten ehkä oli Villa-Lobosin taiteellisen kehityksen kannalta suotuisaa, että hän vietti enimmän osan 1920-luvusta Euroopassa. Brasiliassa lomaillut Villa-Lobos oli taas palaamassa Ranskaan vuonna 1930, kun Brasilian epävakaus puuttui peliin. Presidentinvaaleissa hävinnyt Getúlio Dornelles Vargas johti kapinaa ja kaappasi vallan alkaen hallita diktaattorina. Vargas oli voimakkaan kansallismielinen protektionisti, joka omaksui pian integralistisen ideologian. Saatte tämän lipun perusteella arvata, mitä eurooppalaisille tuttua aatejoukkoa se perin läheisesti muistuttaa:
 |
| Ööh, osuustoiminta-aatetta? |
Vargasin hallinto oli brutaaliudessaan eteläamerikkalaista diktaattorisarjaa: murhia, katoamisia, kidutusta. Diktatuuri oli hyvin kansallismielinen ja populistinen, ja taiteet, myös melko kehittymätön taidemusiikkiala, pantiin kansallisen propagandan palvelukseen. Villa-Lobosista oli Euroopassa sukeutunut modernismin aallonharjalainen, Brasilian kuuluisin säveltäjä, ja nyt Vargasin näkemys isänmaasta kutsui häntä suostuttelevine pamppuineen. Villa-Lobosin odotettiin tuottavan helppotajuista ja propagandistista käyttömusiikkia, eikä hänen ollut järkevää toteuttaa kaikkein kokeilevimpia visioitaan ainakaan suuren julkisuuden saattelemana. Kaikkein avantgardistisin eurooppalaistyyppinen modernismi oli pannassa.
Kuitenkin juuri Vargasin Estado Novon aikana, vuosina 1930–45, sävelsi Villa-Lobos tunnetuimmat ja suosituimmat työnsä: yhdeksänosaisen Bachianas brasileiras -sarjan, jossa sovitetaan J. S. Bachin aikaisia barokkimusiikin käytäntöjä ja tekniikoita brasilialaisiin muotoihin ja äänimaailmaan. Ne toivat hänelle suurimman kansainvälisen menestyksen, ja hänen maineensa myös ulkomailla kasvoi toisen maailmansodan vuosina.
Brasilia oli mukana sodassa liittoutuneiden puolella vuodesta 1942, ja brasilialaissotilaat osallistuivat Italian vapauttamiseen, mitä ei kovin usein muisteta yleisluontoisimmissa historiankirjoissa mainita.
.png) |
| Italiassa palvelleen Força Expedicionária Brasileiran tunnuksessa ei ole järjen hiventä. |
Toisen maailmansodan päättyessä alkoi käydä kestämättömäksi tilanne, jossa liittoutuneiden puolella soti periaatteessa fasistinen hallinto. Lokakuussa 1945 rajattuja poliittisten vankien vapautuksia sallinut Vargas syrjäytettiin sotilasvallankaappauksessa, ja Brasiliasta tuli jälleen virallisesti tasavalta. Tämä ei estänyt Vargasia palaamasta valtaan, nyt diktaattorin sijaan presidenttinä, vapaissa vaaleissa vuonna 1951. Hänen paluunsa ei jäänyt pitkäaikaiseksi, vaan hän teki itsemurhan elokuussa 1954 keskellä uutta valtakriisiä.
Joka tapauksessa Villa-Lobos saattoi elämänsä viimeiset vuodet nauttia suuremmasta vapaudesta niin säveltämisen kuin kannanottojenkin suhteen, ja hän oli 1940-50-luvuilla Brasilian kulttuurielämän suurimpia vaikuttajia. Hän perusti Brasilian musiikkiakatemian, kiersi ahkerasti maailmalla konsertoiden ja tuottaen tilausteoksia. Villa-Lobos kuoli Riossa 72 vuoden iässä 17.11.1959. Seuraavana vuonna maan pääkaupunki siirrettiin tuoreeltaan valmistuneeseen Brasíliaan.
Villa-Lobos jätti jälkeensä laajan tuotannon, jota tunnetaan Brasilian ulkopuolella valitettavan huonosti. Sävellyksiin tutustumista ja niiden valtavirtaistumista on hieman hankaloittanut Villa-Lobosin epäjärjestelmällisyys. Hän luopui jo nuorena opusnumeroiden käytöstä eli teostensa kokonaisluetteloinnista, ja lisäksi hänellä oli tapana viilailla joitakin sävellyksiään montakin kertaa eri esityksiä varten. Kaiken huipuksi hän ei ollut aina kovin tarkka varsinkaan muualla esitettävien konserttien editioista. Kaiken tämän epäjärjestyksen vuoksi esim. hänen viides sinfoniansa on kateissa, ja monista teoksista, kuten Bachianas brasileirasin useista osista, ei ole olemassa yksiselitteisen lopullista ja "oikeaa" versiota.
Villa-Lobosin tunnetuimmasta teossarjasta on yllättävän vähän kokonaislevytyksiä, ja tässä olisikin korjattavaa. Mutta aloittelijalle järkevin valinta lienee tutustua säveltäjään hänen tunnteuimpien teostensa kautta, ja EMI:n kolmen levyn paketin kanssa se käy ainakin edullisesti.
Heitor Villa-Lobos:
Bachianas brasileiras 1–9.
Barbara Hendricks, sopraano (nro 5);
Royal Philharmonic Orchestra, Enrique Bátiz.
Äänitetty Lontoossa 1985 ja Ciudad de Méxicossa 1986 (nro 6).
Mômoprecóce – Fantasia pianolle ja orkesterille.
Cristina Ortiz, piano;
New Philharmonia Orchestra, Vladimir Ashkenazy.
Äänitetty Lontoossa 1984.
Kitarakonsertto.
Ángel Romero, kitara;
London Philharmonic Orchestra, Jesús López-Cobos.
Äänitetty Lontoossa 1976 & 1977.
EMI (3 CD: 66:35 + 66:39 + 73:49).
Tripla-albumi kokoaa yhteen Bachianas brasileirasin, ja täytteeksi sijoitetaan Kitarakonsertto sekä laaja Mômoprecóce-fantasia. Ne ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia, mutta aloitetaan pääruuasta.
Bachianas brasileiras on laaja teoskokonaisuus, johon perehtyminen vie kyllä aikaa, mutta sujuu muuten vaivattomasti. Sarjan jokainen osa on sävelletty eri instrumenttikokoonpanolle kuin viittauksena Bachin Brandenburgilaisiin konserttoihin, (pienin kokoonpano on nro 6, joka on kaksiosainen duetto huilulle ja fagotille, suurin taas nro 7 suurelle sinfoniaorkeserille) ja Bachin tapaan Villa-Lobosilla on näiden eri kokoonpanojen seassa kiehtova sointivärin lahja. Tätä on vielä ainakin eurooppalaisen mielestä maustettu erittäin houkuttelevasti brasilialaisen äänimaailman piirteillä. Jokainen Bachiana koostuu 2-4 osasta lukuun ottamatta yksiosaista nro 9:ää, ja osien nimet yhdistelevät barokkisia sävellysmuotoja brasilialaisiin tansseihin. Esimerkiksi nro 3:n viimeinen kappale on nimeltään Toccata (Picapau).
Jos ajatus Bachin ja brasilialaisen musiikin yhdistämisestä tuntuu mitenkään kiinnostavalta, kannattaa ehdottomasti tutustua näihin teoksiin. Villa-Lobos on modernisti, muttei vaikeasti lähestyttävä sellainen. Hänen musiikkinsa on värikästä ja vaihtelevaa, ja hän jäljittelee Bachin parhaita piirteitä - näennäisen päättymättömän melodiankehityksen lahjaa sekä polyfonista runsautta - vahvistaen niitä rytmillisellä dynamiikalla ja herkullisilla orkestraatioilla. Barokkisia muotoja ei seurata orjallisesti, vaan brasilialaiset vaikutelmat dominoivat kappaleita, mikä on vain hyvä asia. Lopputulos on kiehtovaa ja nautittavaa kevyehköä klassista, jonka nokkeluus ilahduttaa.
Omat suosikkini valikoimasta ovat nrot 1-3, 5 ja 7. Bachiana nro 1 on edustava ja voimavarojaan (selloista koostuva orkesteri) tehokkaasti hyödyntävä johdanto koko sarjaan, vaikka Royal Philharmonic Orchestran sellistit eivät saakaan aikaiseksi kaikkein kauneinta yhteissointia. Nro 2 taas on orkesterisarjan muotoinen valikoima kuulokuvia eri puolilta Brasiliaa. Erityisen rakastettava on päätösosaksi sijoitettu Toccata, lisänimeltään O trenzinho do caipira eli Pieni talonpoikaisjuna, joka on hieman humoristinen kuvaus vanhan höyryveturin puksutuksesta. Nro 3 muistuttaa kokoonpanonsa vuoksi eloisaa pikku pianokonserttoa. Numero 5 on varmasti sarjan suosituin osa, ja tällä albumilla se hyötyy Barbara Hendricksin (s. 1948) verrattoman upeasta laulusta. Sen sijaan sellot eivät taaskaan suoriudu aivan ideaalin sulavasti omasta osuudestaan.
Bachianat nro 7 ja 8 ovat sarjan laajimmat, ja niissä orkesteri esiintyy suurimmassa rikkaudessaan, jossa Villa-Lobosin värikäs mielikuvitus panee parastaan. Nro 4 on valikoiman vahvimmin barokkimuotoihin kytkeytyvä osuus, mutta se on myös hieman hajanainen, johtuneeko sitten siitä, että pohjana on käytetty aiempia pianosävellyksiä. Kuudes Bachiana erottuu kamarimusiikkimaisena duettona erikoiselle yhdistelmälle (huilu ja fagotti. Siinä ei ole muiden osioiden uhkeutta, mutta Villa-Lobos halusi siinä ilmeisesti muistella Rion katusoittajia. Sen sijaan viimeinen Bachiana, nro 9, on yhteen osaan tiivistetty suuri ja erittäin kunnianhimoinen brasilialainen fuuga.
Meksikolainen Enrique Bátiz Campbell (s. 1942) on levyttänyt paljon (myös) latinalaisamerikkalaista musiikkia, ja häntä arvostetaan laajalti. Olen ollut kerran läsnä hänen johtamassaan konsertissa, ja sitä surkeampaa, innottomampaa ja aneemisempaa Tšaikovskia on vaikeata kuvitella. Kyseessä on ehdottomasti oman konserttihistoriani huonoin hetki. Ehkä Bátizillakin oli vain huono päivä, tai ehkä hän on niitä, jotka ovat parhaimmillaan äänitysstudiossa. Näistä Bátizin Villa-Lobos-levytyksistä kuitenkin nautin melko paljon, varsinkin niistä osista, joissa operoidaan koko orkesterin voimin. Kuten todettu, RPO:n sellot eivät sooloillessaan ole kaikkein harmonisimmillaan tai ketterimmillään. Bátiz ei ole rytmien kohdalla kovin aggressiivinen, vaan etenee pikemminkin rennosti ja joustavasti kuin tiukasti ja jämäkästi. Tämä korostaa musiikin melodista rikkautta ja tekee kuuntelukokemuksesta rentouttavan. Joku ehkä kaipaa tiukempaa rytmiä, mutta itse en ole järin tyytymätön. On tosin huomioitava, että en ole kuullut yhtään toista kokonaislevytystä näistä teoksista, joihin voisin verrata (mutta olen kiinnostunut tutustumaan sellaiseen tulevaisuudessa). Bachianat ovat minulle miellyttävää ja eksoottisesti värittynyttä orkesterin ilmaisumahdollisuuksien kartoittamista, ja olen nauttinut joka osan kuuntelusta.
Mômoprecóce (Karnevaalikuningas, 1929) on fantasiamuotoinen concertanteteos pianolle ja orkesterille. Sen pohjana säveltäjä käytti vuosikymmentä aiemmin tuottamaansa pianosarjaa brasilialaisten lastenlaulujen pohjalta. Tällä albumilla 23 minuuttia kestävä vapaamuotoinen sävellys on kertakaikkisen mainio, ja pitääkin ihmetellä, että tämä albumi on ensimmäinen kerta, kun edes kuulen koko sävellyksestä. Tämä teos on juuri sellaista, mitä kuvittelisin konserttiyleisöjen haluavan: melodista ja yllättävää modernismia, joka hyödyntää ja pianon ja orkesterin ilmaisuvoimaa mieleenpainuvalla tavalla ja antaa kuulijan rakennella musiikista omanlaisensa mielikuvat. Alkuperästään ja karnevalistisesta nimestään huolimatta Mômoprecóce ei ole mitään päämäärätöntä pelleilyä, vaan laatutyötä, johon ei ehdi parissakymmenessä minuutissa kyllästyä hetkeksikään. Brasilialaispianisti Cristina Ortiz (s. 1950) tulkitsee osuutensa palavalla innolla, ja Vladimir Ashkenazyn (s. 1937) johtama New Philharmonia Orchestra on samassa hengessä mukana hehkuttamassa Villa-Lobosin kiehtovia värejä.
Arvokas lisä on myös Kitarakonsertto vuodelta 1951. Ulkomailla usein kitaramusiikistaan tunnettu Villa-Lobos sai aikaiseksi vain yhden varsinaisen kitarakonserton, ja sekin on varsin lyhyt, runsaan vartin mittainen. Mutta musiikillisesti se on vastustamattoman romanttinen sekä jännittävä, ja espanjalainen kitaravirtuoosi Ángel Romero (s. 1946) lataa tulkintansa täyteen tyylikästä kiihkoa sekä letkeää romantiikkaa.
Kiinnostus Villa-Lobosin mittavaan tuotantoon on ollut viime vuosina kasvussa, ja hän tulee palaamaan myös tämän blogin sivuille. Toivottavasti hänen värikästä musiikkiaan kuultaisiin vastaisuudessa enemmän myös hänen kotimaansa ulkopuolella, Suomessakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti