.jpg) |
| Béla Bartók. Robert Berenyn muotokuvamaalaus, 1913. |
Franz Liszt (1811–1886) ja Bártok katsotaan Unkarin merkittävimmiksi säveltäjiksi. Molemmat olivat omana aikanaan uudistusmielisiä muusikoita, jotka saivat mainetta häikäisevinä pianotaitureina. Tähän yhtäläisyydet loppuvatkin. Ekstrovertti, esiintymishaluinen ja ylelliseen elämään tykästynyt Liszt vietti mieluusti suurimman osan elämästään itseään kansallisaarteena palvovan kotimaansa ulkopuolella tienaten erittäin mukavasti, kun taas sosiaalisesti sulkeutunut ja vaatimaton Bartók joutui jättämään vastentahtoisesti häntä tylysti kohdelleen Unkarin viettääkseen loppuelämänsä koti-ikävän piinaamassa köyhyydessä.
Bartók syntyi Nagyszentmiklósissa (saks. Großsanktnikolaus) maaliskuussa 1881. Tuolloin kaupunki oli osa Unkarin kuningaskuntaa; nykyään se sijaitsee ensimmäisen maailmansodan ratkaisujen seurauksena Romanian läntisessä kärjessä ja on nimeltään Sânnicolau Mare. Bartókin isä, joka toimi Nagyszentmiklósin maatalousoppilaitoksen johdossa, oli syntyjään unkarilaista vähäaatelia, mutta perhe kuului tiukasti alempaan keskiluokkaan – ainakin siihen saakka, kun isä kuoli Bartókin ollessa seitsenvuotias. Tämä vei perheeltä toimeentulon, ja Bartókin äiti muutti poikansa ja tämän siskon kanssa Nagyzsőlősiin (se on puolestaan nykyään Länsi-Ukrainan Vynohradiv) ja lopulta Pressburgiin, jota unkarilaiset kutsuvat vanhana pääkaupunkinaan nimellä Poszony (ja sehän taas on nykyään Slovakian pääkaupunki Bratislava). Kun pitää mielessä, millaisia laajoja poliittisia muutoksia tässä kaappaleessa esitelty nimistö ilmentää, voi hyvin ymmärtää eräitä Bartókin elämään liittyviä myöhempiä vaikeuksia.
Béla oli musiikillisesti äärimmäisen lahjakas lapsi. Hänen vanhempansa olivat molemmat hyviä pianisteja, ja äiti opetti poikaa pianonsoitossa, kun tämä oli täyttänyt viisi vuotta. Eipä perheellä myöhemmin olisi aina ollut varaakaan ostaa yksityistunteja; pikemminkin Bartókin äiti antoi tunteja muillekin vähemmän varakkaiden perheiden lapsille elättääkseen perheensä. Toimeentulo oli tiukassa, ja tämän päälle aiheutti huolta (ja kuluja) Bélan heikko terveys. Hän kärsi lapsena pahoista iho-oireista, keuhkotaudista ja yleisestä sairaalloisuudesta. Kaiken huipuksi pienikokoista ja heiveröistä (ja sellaiseksi jäänyttä) Bartókia hoidettiin jonkin aikaa virheellisesti diagnosoidun selkärangan vinoutuman vuoksi tavalla, joka ei ainakaan edistänyt hänen fyysistä kuntoaan.
Ehkä heiveröisyys ja sulkeutuneisuus edesauttoivat Bartókin keskittymistä musiikkiin. Hän aloitti säveltämisen yhdeksänvuotiaana – pianokappaleen nimi on Tonavan virta, ja hän esitti sen pianoresitaalidebyytissään 11-vuotiaana. Taitojensa ansiosta Bartók pääsi Pressburgin parempien pianistien ja säveltäjien oppiin. Hän sai stipendin, joka mahdollisti opintojen jatkamisen maailman musiikkipääkaupunki Wienissä, mutta päätti lähteä Budapestin kuninkaalliseen musiikkiakatemiaan. Opiskelijana Bartók koki nationalistisen herätyksen ja alkoi käyttää lähes pelkästään unkarin kieltä (hän osasi erinomaisesti saksaa, mikä oli hänen isoäitinsä äidinkieli). Kansallisromanttisen vaiheen Bartókin esikuvia oli itsestään selvästi Franz Liszt (joka tosin haastoi saksaa ja todennäköisesti latinaakin varmemmin kuin unkaria), mutta myös Richard Strauss, ajan skandaalinkäryisin avantgardisti.
Bartók koki käänteentekevän musiikkielämyksen päätyessään opiskeluaikoinaan kosketuksiin keskisen Itä-Euroopan kansanmusiikin kanssa. Hän ryhtyi intohimoiseksi kansanmusiikin tutkijaksi kiertäen ympäri Habsburgien valtakunnan itäisiä osia (ja sittemmin myös Pohjois-Afrikkaa ja Anatoliaa) taltioiden kansansävelmiä nuottivihkon ja viimeisintä Edison-tekniikkaa edustavien vahalieriöiden kanssa. Pyrkimyksenä oli tavoittaa kansanmusiikin mahdollisimman primitiivinen ja "autenttinen" ilmiasu. Brahmsin, Dvořákin ja Lisztin aiemmat kansantanssimaiset sävellykset (Unkarilaiset tanssit, Unkarilaiset rapsodiat, Slaavilaiset tanssit) perustuvat tavallisesti materiaaliin, joka on valmiiksi varsin oppineiden ja harjaantuneiden ammattimuusikoiden työtä, ja nyt Bartók ja muut nuoret musiikintutkijat pyrkivät hieman mahtipontisesti jäljittämään "aidon" kansanmusiikin. Heidän kokoamansa aineisto on arvokasta, mutta on silti kyseenalaista, pääsivätkö he alkuperäisen aineksen äärelle kovinkaan usein. Osa heidän taltioimastaan materiaalista ei välttämättä ollut kovin ikivanhaa, ja keskisen Itä-Euroopan kaltaisella melko tiheästi asutulla ja monien vallanpitäjien vaikutuspiirissä olleella alueella kansan piirissä esitettävä musiikki oli väistämättä saanut paljon vaikutteita eri lähteistä. Joka tapauksessa Bartók työsti kokoamastaan aineksesta julkaisukelpoisia sarjoja, ja kansanmusiikki vaikutti rytmeillään hänen omintakeisen modernisminsa muotoutumiseen.
Bartókin tutkimustyöt jäivät hetkeksi tauolle, kun hänet nimitettiin vuonna 1907 Budapestin konservatorion pianonsoiton professoriksi. Virka takasi hänelle kelvollisen toimeentulon, ja hän asettui Budapestiin keskittyen opetustyön ohella säveltämiseen. Bartókin avantgardistiset teokset eivät saaneet suurta suosiota, ja kustantajat olivat halukkaampia tilaamaan tunnustetulta pianomestarilta editioita muiden säveltäjien teoksista kuin ottamaan myyntiin tämän omia tuotoksia. Bartók turhautui sävellystensä huonoon vastaanottoon ja lohduttautui menemällä naimisiin 16-vuotiaan oppilaansa kanssa sekä palaamalla tutkimustyöhön.
Budapest pysyi rauhallisena halki ensimmäisen maailmansodan, jonka lopulla Unkari julisti eroavansa Itävalta-Unkarista täydellisen itsenäiseksi valtioksi. Bartókille ja muille nationalisteille tämän olisi pitänyt olla iloinen uutinen, mutta juhlatunnelmaa latisti vuosia maanosaa repinyt hirvittävä sota – ja myös se, että muutkin kuin unkarilaiset halusivat aivan ikiomat valtionsa. Lisäksi maaliskuussa 1919 Béla Kunin johtamat sosialistiset kumoukselliset julistivat perustetuksi Unkarin neuvostotasavallan, joka pakkokollektivisoi kaiken yksityisomaisuuden, käynnisti punaisen terrorin ja ajautui aseellisiin yhteydenottoihin kaikkien naapurien kanssa. Bartókin neuvostotasavalta istutti työryhmään, jonka oli määrä uudistaa rappiollisen kapitalistinen musiikkikoulutus, mutta asiassa ei päästy kovin pitkälle, kun mikään uudessa valtiossa ei toiminut ja pääkaupungissakin taannuttiin vaihdantatalouteen. Kunin ja tämän kumppanien katastrofaalinen hallinto pysyi kiinni vallan rippeissä vuoden 1919 elokuuhun, jolloin amiraali Miklós Horthyn johtama ja Romanian tukema valkoinen armeija murskasi neuvostotasavallan. Tätä seurasi entistäkin verisempi valkoinen terrori, jonka uhasta Bartók selvisi, koska häntä ei pidetty kovin merkittävänä ja koska hänellä ei syrjäänvetäytyvänä tyyppinä ollut juuri vihamiehiä. Lisäksi hänen toimintansa neuvostotasavallassa oli ollut minimaalista.
Amiraali Horthy päätyi erikoiseen ratkaisuun. Hän julisti Habsburgien monarkian palautetuksi ja julisti Unkarin jälleen kuningaskunnaksi, muttei sallinut Wienistä maanpakoon ajetun kuninkaan tai tämän perillisten palata valtaistuimelle, vaan ryhtyi itse sijaishallitsijaksi ja valtionhoitajaksi. Kaikki tämä sekasorto ei edesauttanut Unkarin neuvotteluasemia maailmansodan rauhansopimuksissa, ja Unkari menettikin rauhanteossa 1920 kaksi kolmasosaa pinta-alastaan. Horthy pystytti maahan diktatorisen ja taantumuksellisen hallinnon, jonka hyvin konservatiivisessa kulttuuri-ilmapiirissä Bartók ei ollut suuressa huudossa. Hän jatkoi kuitenkin säveltämistä yhä ankarammaksi ja eriskummalliseksi käyvästä tyylistään tinkimättä. Konserttipianistina Bartókilla oli kysyntää, ja hän kävi melko usein kiertuilla ympäri Eurooppaa, etenkin Saksassa ja Ranskassa, missä sai myös ymmärtäväisempää yleisöä omille sävellyksilleen. Hän erosi vuonna 1923 vaimostaan ja meni vain muutamaa kuukautta myöhemmin naimisiin 19-vuotiaan oppilaansa kanssa.
Bartók oli pettynyt kotimaansa ja Euroopan poliittiseen tilaan 1930-luvulla. Horthyn hallinto ei vastannut hänen nuorena hellimäänsä ihannetta Unkarista, ja Hitlerin valtaantulon jälkeen Bartók kieltäytyi konsertoimasta Saksassa, mikä aiheutti häneen kohdistuvan parjauskampanjan Saksan lehdistössä. Bartók poistui hetkeksi masentavaksi käyvästä Euroopasta vuonna 1936 osallistuakseen kansanmusiikintaltiointihankkeeseen Turkissa. Palattuaan takaisin Unkariin hän alkoi pohtia maastamuuton mahdollisuutta, mutta ei katsonut voivansa jättää iäkästä äitiään taakseen tai pakottaa tätä muuttamaan kanssaan. Vuosina 1938–39 Saksa sulautti Itävallan ja Tšekkoslovakian itseensä, ja Romania luisui diktatuuriin. Kun Bartókin äiti kuoli vuonna 1939, ei säveltäjää enää pidätellyt mikään. Hän lähetti käsikirjoituksensa Lontooseen ja onnistui saamaan viran Columbian yliopistosta New Yorkista, minne hän saapui perheineen vuonna 1940, kun Eurooppa oli jo sodassa.
Bartók ei tullut Yhdysvalloissa onnelliseksi. Hän kärsi suunnattomasta koti-ikävästä ja koki itsensä täysin vieraantuneeksi harhaillen tuntikausia Manhattanin metrossa. Pelkällä yliopistoviralla ei perhe tullut toimeen, ja Bartókin musiikki sai heikosti näkyvyyttä, joten toimeentulo oli tiukassa. Muut unkarilaiset musiikkiemigrantit, erityisesti kapellimestari
Fritz Reiner, pyrkivät auttamaan Bartókia taloudellisesti, mikä kysyi kekseliäitä järjestelyjä, sillä säveltäjä kieltäytyi elämästä almujen varassa. Hänen aina heiveröinen terveytensä alkoi nyt pettää pahemman kerran. Oireet olivat niin pahoja, että Bartókin piti olla pitkiä aikoja hoidossa ja tuloksettomissa tutkimuksissa, joihin hänellä itsellään ei mitenkään ollut varaa. Yhdysvaltain taiteilijoiden tekijänoikeusjärjestö maksoi Bartókin hoito- ja tutkimuskulut, vaikkei säveltäjä ollut edes jäsen. Bartókia yritettiin tukea myös tilaamalla häneltä uusia teoksia. Vuonna 1943 Bostonin sinfoniaorkesteri tilasi Bartókilta suuren orkesterisävellyksen, ja tästä syntyi säveltäjän ehkä suurin mestariteos, Konsertto orkesterille. Se sai ensi-iltansa joulukuussa 1944, ja vastaanotto oli innostunut ja hyvin myönteinen. Vähän yli puoli vuotta aiemmin Bartók oli saanut viimein diagnoosin, ja myös käytännössä kuolemantuomion. Hänellä oli huhtikuussa 1944 pitkien tutkimusten jälkeen todettu leukemia, jolle ei ollut enää mahdollista tehdä juuri mitään muuta kuin oireiden lievitystä.
Bartókin vartalo teki kuolemaa, mutta hänen sävellystyönsä jatkui. Vuonna 1944 valmistui tilaustyönä viulusonaatti, ja säveltäjä kirjoitti ahkerasti kolmatta pianokonserttoa, joka oli tarkoitettu yllätyslahjaksi hänen vaimonsa syntymäpäiville vuonna 1945. Tämän lisäksi Bartók luonnosteli myös alttoviulukonserttoa, ja Yhdysvalloissa oli enemmän kiinnostusta hänen musiikkiaan kohtaan kuin koskaan aiemmin. Syntymäpäivälahja jäi rahtusen keskeneräiseksi, kun Bartók kuoli sairaalassa 26.9.1945 64-vuotiaana. Hänet haudattiin New Yorkin Greenburghiin kymmenen henkilön läsnäollessa. Vuonna 1988 hänen jäännöksensä vietiin takaisin hänen rakkaaseen kotimaahansa, missä hänet haudattiin valtiollisin juhlamenoin Budapestin Farkasrétin hautausmaalle.
Bartókin musiikki on hyvin omintakeista ja täynnä vastakohtia: kylmää ja kuumaa, ankaraa ja lempeää, kulmikasta ja sulavaa, romanttista ja modernia. Hänelle kehittyi esimerkiksi Sibeliuksen tapaan aivan oma ja erottuva äänimaailma, ja vaikka näiden kahden säveltäjän musiikki on hyvin erilaista, on heillä myös se yhteinen piirre, että kumpikin on melko yksin omassa traditiossaan: tyyli on niin persoonallinen, että sille ei ole ilmaantunut juuri jäljittelijöitä tai seuraajia.
Bartókin musiikkiin tutustuvalla voi olla vaikeaa, sillä eräät hänen teoksistaan vaativat hyvin ankaraa keskittymistä kuulijalta, ja monet voivat olla ensimmäisellä ja vielä neljännelläkin kuuntelukerralla sangen vieraannuttavia. Parhaiten tunnetut teokset yhdistävät kompleksisen tyylin parempaan navigoitavuuteen, ja niistä voi olla hyvä aloittaa. Bartókin orkesterituotanto on sangen suppea: hän ei koskaan säveltänyt esimerkiksi sinfonioita. Bartókin tärkeimmät orkestraaliset mestariteokset mahtuvatkin (piano- ja viulukonserttoja lukuun ottamatta) kahdelle levylle, ja tässä on eräs kompakti julkaisu, jossa ne saa kerralla:
Béla Bartók:
Konsertto orkesterille (35 min 27 sek);
Tanssisarja (15:55);
Unkarilaisia luonnoksia (11:01);
Romanialaisia kansantansseja (6:08);
Musiikkia jousille, lyömäsoittimille ja celestalle (27:25);
Divertimento (23:05);
Ihmeellinen mandariini – Sarja (18:22).
Chicago Symphony Strings (Divertimento);
Chicago Symphony Orchestra, Sir Georg Solti.
Decca (2 CD), äänitetty Chicagossa 1980–1993. Yht. 138 min.
Sir Georg Solti (s. György Stern, 1912–1997) opiskeli 1920-luvulla Budapestissa Bartókin alaisuudessa, ja opettajansa tavoin hän pakeni (juutalaisena vielä suuremmalla syyllä) kotimaastaan, ensin Britanniaan ja sitten Sveitsiin. Sodan jälkeen Solti nousi kansainväliseksi huippukapellimestariksi, ja hänen maineikkain ja tuotteliain ajanjaksonsa oli Chicagon sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina 1969–1991. Orkesteria aiemmilla vuosikymmenillä johtanut Fritz Reiner (jonka Bartók-levytykset ovat myös kuulemisen arvoisia) oli pitänyt ystävänsä ja maanmiehensä Bartókin tuotantoa ohjelmistossa, ja niinpä Chicagossa on varmaankin Yhdysvaltojen vahvin Bartók-traditio.
Tämä Soltin myöhäisemmän levytysuran hedelmistä koottu tupla-abumi alkaa sävellyksellä, jota pidän Bartókin tuotannon huipentumana. Konsertto orkesterille käy periaatteessa sinfoniasta, mutta Bartók ei tuntenut sinfonian lajityyppiä omakseen. Kutsukaamme sitä siis edelleen orkesterikonsertoksi, sillä kyllähän teoksessa käytetään ainakin soitinryhmiä hieman konserttomaisin elkein. Säveltäjän viimeinen valmistunut teos on laaja synteesi hänen tuotantonsa kansanmusiikkimaisista ja kulmikkaan modernistisista aineksista. Musiikin tekstuuri on hyvin tiheää ja konstruktiot erittäin kompleksisia, mutta tästä huolimatta kuulija pysyy melko hyvin menossa mukana.
Avausosa on hyvin heterogeenistä ainesta, jonka teemoja muunnellaan jatkuvasti folkloristisessa hengessä, pilkotaan osiin ja kootaan uuteen järjestykseen, mikä onnistuu melkein kätkemään osan selkärankana toimivan perinteistäkin perinteisemmän sonaattimuodon. Toinen osa on nimeltään Giuoco delle coppie eli "Parien leikki". Tässä hauskassa ja kekseliäässä kaakatuksessa puhaltimia on jaettu pareihin, jotka toimivat solistisesti muunnellen kansanomaista sävelmää. Tätä seuraa Elegia, joka edustaa Bartókin usein hyödyntämää hieman aavemaista, autiota ja dissonanttia "yömusiikkia". Oboella on kaunis murhemelodia, joka etenee suurempaan epätoivoon, jonkinlaiseen aamuöiseen alhoon, joka tasaantuu lopulta lähelle liikkumattomuutta. Neljäs ja lyhin osa on sattuvasti nimeltään Intermezzo interrotto (Keskeytetty välisoitto, lat. Interludus interruptus). Se alkaa tanssillisesti ja kehkeytyy teoksen selkeimmin unkarilaiseksi osaksi, jossa on kosolti mukavaa melodiaa, mutta nimen mukaisesti tämä keskeytyy, kun hieman humalaisen oloinen klarinetti ryhtyy toitottamaan omaa teemaansa (joka on poimittu Dmitri Šostakovitšin Leningrad-sinfoniasta vuodelta 1941, mihin se päätyi Franz Lehárin Iloisesta leskestä; Bartók oli hieman suivaantunut kevyenä pitämänsä Šostakovitšin Leningrad-sinfonian saamasta kansainvälisestä huomiosta). Jännitettä, ahdistusta, riemua ja ivaa kartoittanut teos päättyy viimeisessä osassa elämän monimuotoisuuden voittoon. Tanssiaiheita on runsaasti, ja konsertto kulminoituu suureen, vapautuneeseen ja energiseen koodaan. Pidän Bartókin orkesterikonsertosta kovasti: se on 1900-luvun tehokkaimpia ja sykähdyttävimpiä orkestraalisia taidonnäytteitä.
Bartókin kypsää tuotantoa ovat Konserton ohella myös Musiikkia jousille, lyömäsoittimille ja celestalle (1936) ja Divertimento jousiorkesterille (1939). Molemmat ovat tilaustöitä sveitsiläiselle kapellimestari Paul Sacherille, ja molemmissa yhdistyy säveltäjän kyky yhdistää musiikin tunnesisältö ankaran horjumattomaan rakenteelliseen hallintaan. Lyömäsoittimissa (mm.gongi, symbaalit, ksylofoni) ja celestassa vallitsee paikoin hyvin aavemainen tunnelma, ja ennen kaikkea huomion kiinnittää Bartókin hämmästyttävän kekseliäs ja monipuolinen mielikuvitus, joka hyödyntää orkesterin erikoista kokoonpanoa maksimaalisesti sortumatta pelkkään efektinäytäntöön. Tunnelma on hieman vapautuneempi ja kevyempi Divertimentossa, joka on jo määritelmänsä puolesta kevyempi teos, eräänlainen serenadi. Silti tämä Bartókin viimeinen Euroopassa säveltämä teos on paikoin levoton ja juuri niin erikoinen kuin häneltä voi odottaakin. Teos esimerkiksi huipentuu otteeltaan varsin folkloristiseen tanssisarjaan, joka tuntuu kesken kaiken menevän sekaisin itsensä kanssa löytäen kuitenkin vilkkaasti uuden rakenteellisen selkeyden päättyen lähes seinään.
Tanssisarja (Táncszvit) on valtiollinen tilaustyö Budapestin kaupungin perustamisen 50-vuotisjuhlaan (Buda, Vanha Buda ja Pest yhdistettiin yhdeksi kaupungiksi 1873) vuodelta 1923. Kuusiosainen sarja yhdistelee kansanmusiikkiaineksia Unkarista, Transylvaniasta ja Pohjois-Afrikasta värikkääksi ja omaperäiseksi kokonaisuudeksi. Kansanmusiikkiaiheita esittelee yksinkertaisemmin lyhyt sarja Romanialaisia kansantansseja (Román népi táncok, 1917), joka on valikoima melko suoraviivaisia orkestraatioita vuonna 1915 julkaistusta pianosarjasta. Kaikki aiheet ovat peräisin Bartókin musiikillisilta tutkimusmatkoilta. Samaan tapaan syntyi myös sarja Unkarilaisia luonnoksia (Magyar képek), valikoima 1900-vuosikymmenellä julkaistusta ainestosta, jonka säveltäjä muokkasi orkesterisarjaksi vuonna 1931. Hauskimmat numerot ovat "Karhuntanssi" (Medvetánc) ja Kevyt hiprakka (Kicsit ázottan).
Aiheensa puolesta albumin kummallisin teos on sarja baletista Ihmeellinen mandariini (A csodálatos mandarin), jota Bartók sävelsi varsin pitkään, joskin suurin osa materiaalista syntyi myrskyisinä vuosina 1918–19. Eriskummallinen tarina perustuu Melchior Lengyelin (1880–1974) kertomukseen (Lengyelkin poistui Unkarista toisen maailmansodan kynnyksellä ja työllistyi käsikirjoittajaksi Hollywoodiin, missä hän laati käsikirjoituksia muutamiin Lubitschin kuuluisiin komedioihin). Tapahtumapaikkana on kiireinen ja sekava kaupunki, missä kolme konnaa punoo juonen: he sijoittavat prostituoidun huoneensa ikkunaan viekoittelemaan kadulla kulkevia miehiä, ja kun miehet menevät lankaan, konnat tyhjentävät näiden taskut. Ensimmäisenä rakkauden huumaa saapuu hakemaan vanha kulkuri, jonka konnat nakkaavat rahattomana portaista alas. Samoin käy ujolle ja yhtä rahattomalle nuorelle opiskelijalle. Kolmas asiakas on hyvin varakkaan oloinen mandariini (kiinalainen virkamies, ei hedelmä), joka vaipuu prostituoidun lumoihin niin väkevästi, etteivät konnien koukut tunnu tepsivän. Mandariinia yritetään tukehduttaa ja puukottaa, mutta hän ei kärsi pienintäkään vahinkoa, vaan hakeutuu yhä luonnonvoiman lailla prostituoidun luo. Konnat yrittävät lopulta hirttää mandariinin kattolampun koukusta, ja lamppu särkyy pimentäen huoneen. Tällöin mandariini alkaa hohtaa vihertävää valoa, ja konnat kauhistuvat. Kun he hellittävät otteensa, mandariini syöksyy prostituoidun luo ja tyydytettyään kaipuunsa ja himonsa kuolee aiemmin saamiinsa vammoihin. Mitäköhän helvettiä?
Balettia oli uskaliaan ja vaikeatajuisen aiheensa vuoksi vaikeata saada esille. Lopulta sille järjestyi näyttämö vapaamielisestä Weimarin tasavallasta, ja ensiesitys oli Kölnissä (nimellä Der wunderbare Mandarin) vuonna 1926. Sielläkin seurasi skandaali, ja teos kiellettiin liian säädyttömänä. Uusia esityksiä oli vaikeata järjestää, ja Bartók muokkasi baletista sarjan, joka käsittää enimmän osan koko teoksen musiikista. Se on erittäin värikästä ja tunnelmallista musiikkia, jossa kuuluu vielä muistumia nuoren säveltäjän ihailusta Richard Straussin aistillista sointimaailmaa kohtaan.
Bartók ei ole niitä säveltäjiä, joiden musiikkia kuuntelen jatkuvasti ja tasaisesti. Hän on niitä, joiden pariin palaan silloin tällöin. Hän ei miellytä minua aina: minun on esimerkiksi vaikea nauttia hänen jousikvartetoistaan. Sen sijaan hänen orkesterimusiikkinsa tekee sopivin väliajoin nautittuna varsin sähköisen säväyksen. Tunnen näiden Soltin levytysten lisäksi myös Reinerin tulkinnat. Jälkimmäiset ovat ehkä hieman hienovaraisemmat, mutta toisaalta Solti tuo musiikkiin voimaa, vauhtia ja jännitettä. Hänen Bartókinsa on musiikillista korkeajännitystä, jossa on kuitenkin myös vahva lyyrinen vire. Hurjimmissa tansseissa ja Ihmeellisessä mandariinissa on Soltilla jopa tiettyä häikäilemättömyyttä. Hän ei vedä överiksi, muttei toisaalta tunnu olevan myöskään huolissaan seurauksista. Kun mestarilliseen ja voimakkaaseen tulkintaan yhdistyy erinomainen ja ketterä soitto ja hyvin balansoitu äänitys, joka välittää niin lämmön, terän kuin loistonkin, on tämä se Bartók-levytys, jonka pariin useimmiten palaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti