Ei minulla ole mitään Nielseniä itseään vastaan: hän vaikuttaa mukavalta tyypiltä, joka nousi menestykseen hyvin vaatimattomista oloista kovalla työllä, mutta myös hänen musiikkinsa kuunteleminen käy minulle työstä. Nielsenille syydetty ylistys hämmentää minua: onko meidän pakko teeskennellä, että jokaisesta maasta on tullut ainakin yksi suuri säveltäjä? (Ei näytä Alankomaita haittaavan, sanonpa vain.) Vai mikä tässä on takana? Myönnän, että Nielsen tekee tyylillisesti odottamattomia seikkoja musiikissaan, muttei tämä riitä tekemään siitä hyvää. Hänen musiikissaan on usein paljon energiaa, varsinkin, jos kapellimestarilla on sitä kohtaan sympatiaa, mutta se harvoin johtaa mihinkään, ja energian vastapainoksi on pitkiä vetelehtemisjaksoja, joissa ei tunnuta saavutettavan yhtikäs mitään. On vaikea olla olematta häijy tällaisessa makuasiassa, joten sanonpa vielä senkin, että jos tämä on Tanskan suurin säveltäjä, niin haluan pysytellä kaukana niistä vähäisemmistä.
Nielsenin melodia on vähäistä, ja hän painottaa rytmiä ja tanssillisuutta musiikin perustana. Tämä istuu hyvin hänen näkemykseensä siitä, että musiikki on elämänvoiman ilmentymä. Tällainen vitalismi oli aikanaan hienoisessa muodissa älymystön keskuudessa. Mitään vikaa siinä ei ole esteettisenä linjana, mutta Nielsenin tulokset eivät vetoa minuun.
Nielsenin kuuden sinfonian sarja on minusta heikko ja enimmäkseen yhdentekevä. Siihen sisältyy kaksi teosta, jota todella jaksan kuunnella, nrot 4 ja 5, ja sitäkin enimmäkseen siksi, että ne ovat niin ylettömiä käänteissään ja huipennuksissaan. Niissä on paljon eksklamaatiota, hallittua kaaosta ja hillitöntä jännitettä ilman sisältöä, ja sellaisina ne toimivat ainakin ohimenevästi. Nro 2 on luonnekuvia tarjoavana sävellyksenä mielenkiintoinen, vaikkei lopulta johdakaan mihinkään. Nielsen päätti sinfoniasarjansa teokseen, joka on ehkä tyhjänpäiväisin ja heikoin esitys, mitä olen ns. tunnustetulta sinfonikolta kuullut, ehkä Šostakovitšin varhaisia propagandasinfonioita lukuun ottamatta.
Mutta ollaan reiluja ja oikeudenmukaisia: minä en pidä Nielsenistä, mutta en väitä häntä taitamattomaksi tai lahjattomaksi. Hänen musiikkinsa on usein hyvin energistä, rytmikästä ja kekseliästä, ja hänen ratkaisunsa omaperäisiä, mutta hän ohittaa monet kiinnostavimmista käänteistään oudon nopeasti, aivan kuin ei huomaisi niitä. Hän on kiinnostava useammin kuin tyydyttävä. Silti tuskin ketään taiteilijaa juhlitaan tyystin ansiotta vielä lähemmäs sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Pidän sinfonioita enemmän Nielsenin konsertoista. Hänen viulukonserttonsa on mukava lisä klassiseen konserttokirjallisuuteen, ja myöhäisemmät kaksi puhallinkonserttoa edustavat hänen onnistuneinta, hauskinta ja eloisinta reaktiotaan 1920-luvun modernismiin. Ja jos sattuu pitämään Nielsenistä ja saa jotain irti hänen omintakeisesta musiikistaan, niin iloitkoon siitä. Maailmaan mahtuu ääntä, eikä Nielsen ole kokonaisuutena pahimmasta päästä. Tosin hänen musiikkinsa vaatii omistautunutta kapellimestaria.
Nielsen-levytyksissäkin on nykyään aika hyvin valinnanvaraa. Tällä kertaa katsotaan kerralla kaikki sinfoniat läpi. Asialla ovat tanskalaiset ruotsalaisen Herbert Blomstedtin (s. 1927) johdolla. Taltioinnit ovat 1970-luvulta, ja uudellenjulkaistun kolmoisalbumin kansidesign on ainakin värimaailmassaan tiiviisti 1970-luvussa kiinni:
Carl Nielsen:
Sinfonia nro 1 G-molli op. 7 (35:52)
Sinfonia nro 2 op. 16, De fire temperamenter (Neljä temperamenttia, 33:46)
Sinfonia nro 3 op. 27, Sinfonia espansiva (35:58)
Sinfonia nro 4 op. 29, Det uudslukkelige (Sammumaton, 34:09)
Sinfonia nro 5 op. 50 (35:35)
Sinfonia nro 6, Sinfonia semplice (34:09)
Bohemisk-dansk folketone (7:29)
Andante lamentoso (Ved en ung kunstners baare) (4:49)
Tanskan radion sinfoniaorkesteri, Herbert Blomstedt.
EMI (3CD), äänitetty Kööpenhaminassa 1973–75.
En voi jättää tuota hirvittävää kansidesignia rauhaan. Olen tottunut siihen, että klassisen musiikin albumien kannet eivät juhli omaperäisyydellä. Usein kansikuva on pelkkä vanha maalaus tai yleispätevä maisemakuva tai sitten jokin abstraktio. Harvoin kuitenkaan on ylletty yhtä keskittyneeseen rumuuteen kuin mitä ylhäällä näimme. Ilmeisesti EMI haluaa viestiä, että tässä budjettisarjan julkaisussa ei todellakaan ole törsätty grafiikkaan.
Blomstedtin näkemys Nielsenistä ei ole mitenkään äärimmäinen. Hänen opastamanaan musiikin matkaan on vaivatonta lähteä, ja tanskalaisorkesteri esiintyy ilmeisellä kansallisylpeydellä iskostaen musiikkiin tarvittaessa särmääkin. Sitä löytyy esimerkiksi vaskissa, joihin säveltäjän on mieltynyt. Soisin Blomstedtin välillä etenevän hieman nopeammin. Hän viipyilee hitaissa osissa, jotka alkavat Nielsenillä ennen pitkää unettaa velloessaan omassa tapahtumattomuudessaan. Nämä osat kaipaavat kipeästi jännitettä, ja sellaista Blomstedt ei aina saa syntymään.
Ensimmäinen sinfonia vuodelta 1892 on "normaaleinta" Nielseniä sikäli, että se on kaikkein selkeimmin ja ilmeisimmin kiinnittynyt klassilliseen traditioon. Selkeitä esikuvia ovat Schumann ja Brahms, ja paikoin musiikki kuulostaa hieman sekavalta ja mielikuvituksettomalta Brahmsilta. Se on kuitenkin taidolla toteutettu, ja Blomstedt onnistuu tämän hieman haalean sinfonian parissa mukavasti.
Toinen sinfonia (1902) on lisänimeltään Neljä temperamenttia. Sinfonian inspiraatio piilee kreikkalaisessa humoraaliopissa ja Nielsenin kapakan seinällä joskus näkemässä persoonallisuustyyppejä esittävässä pilapiirroksessa. Nielsen on näin ollen tietääkseni ainoa säveltäjä, joka on tehnyt sinfoniaansa osan, jonka on tarkoitus jäljitellä liman konsistenssia (flemmatico). Sinfonian ajatus on kiinnostava, ja osat ovat sinänsä hyvin kuvaavat. Koleerinen avausosa raivoaa, flegmaattinen kakkososa on vailla dynamiikkaa ja edistystä (tällä kertaa tarkoituksellisesti), ja melankolinen kolmas kappale on uskottava kuva pohjoismaisesta depressiosta. Iloiset tanskalaiset asialla, Hamlet, Kierkegaard & co. Osaavat kyllä analysoida tilansa, mutteivät voi sille mitään, mikä syventää alakulon kierrettä. Blomstedt onnistuu tässä osassa välittämään melankolian ja raskasmielisyyden lamauttavan vaikutuksen hyvin, mutta sangviininen finaali osoittautuu hankalammaksi. Asiaa ei auta, että on epäselvää, miten vakavissaan säveltäjä tämän musiikin kanssa on. Sinfonian keskus on hyvin erilainen kuin sen reunojen ylettömät osat. Onko tämä parodista vai vilpitöntä? Kapellimestarin on vaikea valita molemmat. Blomstedt kohtelee teosta vilpittömänä, ja lopputulos on epätasainen, mutta enimmäkseen onnistunut.
Kolmas sinfonia (1911) on lisänimeltään Sinfonia espansiva. Kenelläkään ei tunnu olevan käsitystä siitä, mitä Nielsen tällä tarkoittaa, mutta ekspansio tuntuu ainakin käsittävän kaksi pitkäpiimäistä sisäosaa, joista ensimmäiseen sanattomat laulusolistit (Kirsten Schultz, sopraano & Peter Rasmussen, baritoni) tuovat pientä vaihtelua. Avausosa ja finaali tosin eivät ole hassumpia. En ole koskaan kuullut tästä sävellyksestä esitystä, joka ei olisi pitkästyttänyt minua, eikä Blomstedt jää pekkaa pahemmaksi.
Neljäs sinfonia, "Sammumaton" (1916) heijastaa Nielsenin reaktiota ensimmäiseen maailmansotaan, jota käytiin aivan rauhaisan Tanskan tuntumassa. Det uudslukkelige ei ole itse sinfonian määre, vaan sen aihe. Tämä on sellainen Sammumaton, joka voi toimia lauseen subjektina. Nielsenin ajatus elämänhalun voittamattomuudesta johdattaa sinfonian konfliktien kautta dramaattiseen lopetukseen, jossa patarummut ottavat rajusti yhteen. Blomstedt osoittaa tässä sinfoniassa hyvää rakenteen tajua, ja orkesteri soittaa kiihkeällä antaumuksella, joka sopii teoksen konfliktiluonteeseen. Jopa päättymättömän oloisiin sisäosiin saadan tiettyä ravitsevaa pahaenteisyyttä.
Viides sinfonia (1922) on nro 1:n ohella ainoa, jolla ei ole lisänimeä. Sekin tuntuu kantavan sodan taakkoja mukanaan. Hätkähdyttävin ja kekseliäin piirre sinfoniassa on sen avausosan tapa tehdä pikkurummusta riidankylväjä ja tuhoaja, joka pyrkii keskeyttämään ja romahduttamaan koko teoksen. Järjestyksen ja kaaoksen voimien kamppailu päättyy järjestyksen voittoon, mutta matka on mielenkiintoinen. Blomstedt ei korosta erityisemmin sinfonian taisteluelementtejä, joiden karakterisointi voisi olla karkeampaakin. En koe, että tässä jyrättäisiin ylitseni, vaikka kapellimestarille luovutetaan partituurissa melkoisen sotakoneen avaimet. Nielsenin ylettömyyttä ei kannattaisi ohittaa näin sulavasti.
Jos sulavasta pitää, niin Nielsenin kuudes sinfonia, Sinfonia semplice (1925) tarjoaa sitä juuri ne samat 35 minuuttia, jotka hänen sinfoniansa aina kestävät. Mitään muuta se ei ainakaan minulle tarjoakaan. Kitkatonta musiikkia vailla ensimmäistäkään mielekästä ideaa, vailla kehitystä, vailla mitään. Tämä on niin käsittämättömän huono sinfonia, että tekee mieli pitää sitä säveltäjän vitsinä. Silloinkin kyseessä olisi huono vitsi, mutta sentään jotenkin mielekäs sävellys. En saa tästä mitään.
Ylimääräisinä kappaleina kuullaan jousiorkesteriteokset Andante lamentoso ja Bohemisk-dansk folketone. Ensin mainittu tunnetaan lisänimellä Ved en ung kunstners baare eli vapaasti kääntäen Nuoren taiteilijan katafalkilla on hautajaissävellys taidemaalari Oluf Hartmannille (1879–1910). (Hartmann-nimisten lupaavien nuorien taiteilijoiden kuoleman vaikutus säveltäjiin on erikoinen ilmiö. Muistakaamme, että Musorgski sai sysäyksen Näyttelykuviinsa taiteilija Viktor Hartmannin, 1834–1873, muistonäyttelystä.) Tämä kaunis ja koskettava sävellys esitettiin myös Nielsenin omissa hautajaisissa (säveltäjä kuoli sydänkohtaukseen sairaalassa 3.10.1931 66-vuotiaana – hänen viimeiset sanansa omaisille olivat "Seisotte siinä kuin jotain odottaen"), ja Blomstedt muotoilee siitä seesteisen ja kauniisti kaipaavan, elegantin ja konstailemattoman muistonkunnioituksen. Böömiläis-tanskalaisia kansansävelmiä taas on tilaustyö vuodelta 1928. Tilaaja oli tällä albumilla esiintyvä, tuolloin vastaperustettu Tanskan radion sinfoniaorkesteri, ja tilaisuus oli Tšekkoslovakian tasavallan 10-vuotisjuhlakonsertti. Tämä melko heppoinen sävellys yhdistelee tšekkiläisen kansanmelodian vanhaan juuttiballadiin. Viisari ei värähdä.
Minulla ei ole suurta sympatiaa tätä musiikkia kohtaan, joten en ole välttämättä paras henkilö arvioimaan julkaisun ansioita. Äänityksen laatu on kohtalaisen hyvä, vaikka muutamissa kovissa paikoissa vähän hajasärinää ilmeneekin. Tanskalainen orkesteri mitä ilmeisimmin tuntee musiikin omakseen ja soittaa hyvin, jos kohta paikoin hiomattomasti. Blomstedt onnistuu usein niissä osissa, joissa mielestäni säveltäjäkin onnistuu, mutta hän ei saa sinfonioiden turhauttaviin ja syvän pitkästyttäviin sisäosiin niin paljoa eloa, että jaksaisin pysytellä mukana. Olen kuullut konsertissa eläväisemmät ja räväkämmät esitykset 4. ja 5. sinfoniasta, joten tiedän sellaiset mahdollisiksi. Ainakin tämä pakkaus tuli aikanaan hankittua hyvin edullisesti.
Jotta Nielsen-juhlatunnelma ei aivan lässähtäisi, tulen juhlistamaan hänen merkkivuottaan vielä levytyksillä sellaisista teoksista, jotka miellyttävät minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti