Haydn: Vuodenajat

Vuodenaikojen kierto hallitsi ennen teollistumista ihmisten elämää äärimmäisen vahvasti, eikä ole ihme, että esimerkiksi Euroopassa (missä vuodenaikoja on neljä, toisin kuin eräillä muilla leveysasteilla) vuodenajat ovat ikivanha ja toistuva teema kaikilla taiteen alueilla. Vuodenaikain syklille ja jokaisen kauden erityispiirteille on sepitetty runoja, niitä on kuvattu maalauksissa ja veistoksissa sekä tietysti myös musiikissa. Alan tunnetuin musiikillinen edustaja on varmasti Antonio Vivaldin Neljä vuodenaikaa (1720-l.), kliseisen aseman saavuttanut barokkikonserttosarja. Muita mainitsemisen arvoisia kaikkien vuodenaikojen musiikillisia tulkintoja ovat ainakin Pjotr Tšaikovskin lyhyiden pianokappaleiden sarja Les Saisons (1876) ja Aleksandr Glazunovin baletti Vuodenajat (1899). Tematiikkaa käsittelevistä suurteoksista kunnianhimoisimmat ovat Joachim Raffin (1822–1882) neljä peräkkäistä, eri vuodenaikoja edustavaa sinfoniaa (nrot 8–11) ja Joseph Haydnin (1732–1809) suuri oratorio Die Jahreszeiten vuodelta 1801. Tässä artikkelissa keskitytään tähän viimeksi mainittuun suurten mittojen teokseen.

Haydn. J. C. Rösslerin maalaus vuodelta 1799, hieman ennen Vuodenaikojen säveltämistä.

Haydn sävelsi messuja ja oopperoita läpi koko kypsän luomiskautensa, mutta oratorion pariin hän saapui varsin myöhään. (Oratorio, kuten varmasti muistatte, on eräänlainen uskonnollinen ooppera, jota ei dramatisoida näyttämölle. Oratorio voi toki olla myös verraten sekulaari, kuten tämänkertainen esimerkkimme osoittaa.) Messun teksti oli tuttu ja aina saatavilla, mutta oratorio edellyttää libretistiä, eikä Itävallassa ollut ylitarjontaa oratorioiden libretoista, vaikka oopperalibretistejä kyllä riittikin. Haydnin oratoriohankkeiden tekstien takana on vapaaherra Gottfried van Swieten (1733–1803), eräs 1700-luvun lopun Wienin musiikkielämän keskushahmoista.

Gottfried van Swieten

Leidenilaissyntyinen van Swieten on hyvin mielenkiintoinen hahmo. Hänen isänsä muutti perheineen Alankomaista Wieniin saatuaan pestin keisarinna Maria Teresian henkilääkärinä, ja erinomaisen koulutuksen saanut terävä poika päätyi Itävallan diplomaattipalvelukseen, missä hänen uransa huipentui suurlähettilään pestiin Preussin Fredrik Suuren kulttuurisesti loisteliaassa hovissa. Palattuaan Preussista van Swieten nimitettiin keisarillisen kirjaston johtoon, missä hän otti käyttöön uuden korttiluetteloinnin, jonka periaate on pysynyt käytössä näihin päiviin saakka. Keisari Joosef II teki van Swietenistä kulttuuri- ja tiede- ja koulutuspolitiikkansa johtajan. Keisarin hallinnossa van Swieten sai vihollisia, ja esimerkiksi hänen ajatuksensa tekijänoikeuslain käyttöönotosta ja valtiollisen koulutuksen sekularisaatiosta kaatuivat vastustukseen. Kun Itävallan sota ottomaaneja vastaan sujui nihkeästi, leivottiin van Swietenistä eräs heikon sotamenestyksen syntipukeista. Hänet vapautettiin keisarillisesta neuvostosta vuonna 1791, minkä jälkeen hän saattoi omistautua entistä kokonaisvaltaisemmin musiikillisille hankkeilleen.

Van Swieten oli intohimoinen musiikin harrastaja, joka sävelsi itsekin hyvin tavanomaisia ja erottumattomia teoksia, mutta ennen kaikkea tuki ja rohkaisi ammattisäveltäjiä. Hän keräsi suurten barokkisäveltäjien, erityisesti Bachin ja Händelin, teosten käsikirjoituksia antaen esimerkiksi Mozartin ja Beethovenin tutkia niitä. Van Swieten myös tuki säveltäjiä ja muusikoita rahallisesti. Beethoven omisti hänelle ensimmäisen sinfoniansa kiitoksena tuesta.

Haydnin ja van Swietenin oratorinen yhteistyö alkoi vuonna 1795, kun van Swieten laati tekstin Haydnin aiemmin säveltämään orkesteriteokseen nimeltään Kristuksen seitsemän viimeistä sanaa ristillä (Die sieben letzten Worte unseres Erlösers am Kreuze). Yhteistyö sai heti jatkoa suurteoksella Luominen (Die Schöpfung), jonka saksankielisen tekstin van Swieten mukaili nimettömästä tekstistä, joka yhdisteli aineksia Raamatun luomiskertomuksesta ja Miltonin Kadotetusta paratiisista. Luominen sai valtavan innostuneen vastaanoton, ja van Swieten oli innokas jatkamaan kohti uusia hankkeita. Uuteen oratorioon saatiin melko maallinen teema, kun van Swieten innostui skottilaisen James Thomsonin (1700–1748) runoelmasta The Seasons (1730). Haydnkin piti ajatusta hyvänä, ja halusi, että van Swieten valmistaisi kaksi tekstiversiota, saksankielisen ja englanninkielisen. Haydnin musiikki oli Britanniassa suosionsa huipulla, ja hän toivoi, että uutta teosta voitaisiin esittää siellä paikallisella kielellä. Ongelmaksi muodostui, että van Swieten ei osannut englantia kovin hyvin, ja että englanti ja saksa toimivat germaanisiksi kieliksi paikoitellen hyvin toisistaan poikkeavilla tavoilla. Van Swieten laati ensin ties millä metodeilla Thomsonin tekstistä saksankielisen version, jonka sitten käänsi englanniksi käyttäen läpi koko prosessin avukseen muutamia jo olemassa olleita epätäydellisiä saksankielisiä Thomson-käännöksiä. Jälkimaailma on tullut siihen tulokseen, että van Swietenin libretoista saksankielinen on paremmin toimiva, ja niinpä oratorio esitetään nykyään useimmiten saksaksi.

Haydn ei ollut aivan tyytyväinen van Swietenin librettoon. Tähän saattaa vaikuttaa se, että Haydn oli harras katolinen, joka ei ehkä ollut aivan varma, oliko sopivaa laajentaa oratorion aihealuetta raamatullisista tapahtumista talonpoikaisiin kyntö-, kylvö- ja niittotöihin. Uskonnollista sisältöä on tosin mukana kaitselmuksen ja varjeluksen muodossa. Van Swietenin teksti on myös hieman lässyä, isällistä ja banaalia, ja samat vaivat tuntuvat kiusaavan myös Thomsonin alkuperäisteosta.  Lisäksi säveltäjää alkoi ikä painaa. Eläkeikää ei ollut vielä keksitty, mutta Haydn oli oratoriota säveltäessään jo selkeästi yli nykyisenkin eläkeiän, ja massiivisen sävellyksen valmistaminen oli uuvuttaa hänet. Se jäikin hänen viimeiseksi suurtyökseen. Väsymys ei kuitenkaan musiikissa kuulu: Vuodenajat ei ole ehkä yhtä dramaattinen kuin Luominen, mutta se on vähintään yhtä tuore, kekseliäs ja monipuolinen. Yhdessä ns. lontoolaisten sinfonioiden (nrot 93–104) ja Luomisen kanssa on Vuodenajat luettava Haydnin suuren orkesterimusiikin mestariteoksiin.

Joseph Haydn:

Vuodenajat (Die Jahreszeiten).
Neliosainen oratorio, J. Thomsonin, G.A. Bürgerin & Chr. F. Weissen muk. kirjoittanut Gottfried van Swieten.

Gundula Janowitz, sopraano;
Werner Hollweg, tenori;
Walter Berry, basso.

Chor der Deutschen Oper Berlin, Walter Hagen-Groll.

Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan.

EMI (2CD), äänitetty Berliinin Jesus-Christus-Kirchessä 1972. 79+74 min.

Vuodenajat on jaettu odotetusti neljään osapuilleen yhtä laajaan osioon. Oratorioissa solisteilla on yleensä roolit ja niin tässäkin, vaikka sellaiselle ei ole mitään ilmeistä tarvetta. Kaikki hahmot ovat talonpoikaisväkeä, jotka ihmettelevät ja ylistävät vuodenaikoja ja niihin liittyviä töitä sekä ilmiöitä. Sopraano on "Hanne", tenori "Lukas" ja basso "Simon", kaikki sävellysajankohtana yleisiä itävaltalaisia talonpoikaisnimiä. Kaikki saavat paljon laulettavaa, sillä teos on pitkä, mikä ehkä selittää sen musiikilliseen laatuun nähden varsin vähäisen esiintymisen ohjelmistossa. Kuoroa hyödynnetään paljon, ja Haydn on keksinyt hienon lisäefektin siitä, että naiset ja miehet laulavat toisinaan eri aikaan. Jos van Swietenin teksti jääkin lyyrisesti hieman keskinkertaiselle asteelle, niin ainakin hänen tekstissään esittelemiensä ilmiöiden ja aiheiden runsaus on saanut Haydnin mielikuvituksen liikkeelle. Orkesteri on klassismin mittapuilla suuri, ja sitä käytetään erittäin monipuolisesti. Puhallininstrumentteja kuullaan paljon, ja kaikkiaan musiikin tekstuuri on vaikuttavan monipuolista. 

Niin paljon varianssia ja nerokasta muuntelua kuin teoksessa onkin, käy se silti ajoittain hieman pitkäksi. Pahiten vaaravyöhykkeessä on kesä, joka tuntuu tekstuaalisesti olevan sietämättömintä ja vetelintä maalaisidylliä, mitä muutenkin huono 1700-luvun pastoraalilyriikka on saanut aikaan. Kun juuri pääsin kehumasta teoksen monipuolisuutta, on outoa valittaa heti perään, että Kesä (Der Sommer) tuntuu liian homogeeniseltä kaikessa suloisessa hampaattomuudessaan. Pitkässä jaksossa on vain kaksi komeaa nousua, joista jälkimmäinen on todella sykähdyttävä ukkosmyrsky, Beethovenin Pastoraalisinfonian kliimaksin ilmeinen henkinen edeltäjä.

Muut osat ovat tasapainoisempia, ja hienoja numeroita on runsaasti. Edellä mainitun ukkosmyrskyn (Ah, das Ungewitter naht) lisäksi on syytä suitsuttaa herkkää ja Haydnille epätavallisen koskettavaa kevätrukousta pellolla (Sei nun gnädig) kuin myös talvea valittava Licht und Leben sind geschwächet. Koko sävellyksen huippukohta on mielestäni Syksyn (Der Herbst) loistelias alkoholifuuga Juche, juche! Der Wein ist da! Siinä kuullaan klassismille harvinaisen villiä talonpoikaistanssia.

Vuodenajat on sopivassa mielentilassa mitä mainiointa, huikeinta ja nautinnollisinta musiikkia. Siltä ei tule kokonaisuutena odottaa liian suurta draamaa, sillä sellaista se ei tarjoa. Kun teoksen antaa avautua luonnon tapaan, voi ilakoida sen jatkuvalla tuoreudella ja valolla, joka muistuttaa paitsi myöhäisestä Mozartista, niin myös jo varhaisesta Beethovenista ja Weberistä. Vuodenajat on rauhallisten hetkien kiireetöntä iloa, joka ei käy ikinä poikkiteloin.

Omistan kolme levytystä tästä teoksesta: Sir Neville Marrinerin lontoolaisen tulkinnan Deccalla, Karl Böhmin wieniläisen esityksen DG:lla ja tämänpäiväisen Karajanin berliiniläisen levytyksen niinikään Deutsche Grammophonilla. Tästä kolmikosta Karajan on ehdoton suosikkini, jos kohta muutkaan eivät ole vailla ansioita. Marrinerin levytyksessä on kuulasta selkeyttä, mutta orkesteri on makuuni hieman kamarimusiikkimainen. Böhmilläkin rakenteet välittyvät hyvin, ja hänellä on muhkea orkesteri, mutta Karajan, jota niin usein moititaan aiheetta pinnalliseksi, vie voiton, koska hän löytää tästä mestariteoksesta eniten syvyyttä, energiaa ja potentiaalia.

Karajan nimittäin ainoana edellä mainituista saa kuulijan laajentamaan symbolisen perspektiivinsä vuodenaikojen syklin ulkopuolelle ja muistamaan, että kyseessä todella on oratorio. Näin teoksesta kasvaa todella ihmiselämän ja planeettamme raamatullinen allegoria, mikä tekee oikeutta musiikin mittasuhteille. Karajan tavoittaa Vuodenaikojen luomakunnallisen tason, sen katolisen mielikuvituksen. Kylvöstä ja niitöstä tulee muutakin kuin maalaisten sinänsä tärkeää arkea. Kevät on Karajanin käsissä eloisa ja toiveikas lupaus elämästä, ja hyinen talvi taas lopunajan kulminaatiota. Talven niukkuudessa tuomitaan koko vuoden työt.

Kaikki osat ovat tässä esityksessä vahvasti karakterisoituja ja kontrastoituja. Kevät ja Syksy ovat osista touhukkaimmat ja aktiivisimmat, ja ne ovat myös eniten suosiossani. Karajanin Kesä on korostetun raukea, mutta sen myrsky on niinikään korostetun räjähtävä, ja tekee verrattoman väkivaltaisen vaikutuksen toimien muistutuksena Talvella seuraavista koettelemuksista ja tuomiosta. Talvipa onkin Karajanin muotoilemana hyvin ankara ja jäätävä, kevyesti tehokkaampi ja vaikuttavampi kuin em. kilpailijoilla.

Berliinin filharmonikot soittaa niin perfektionistisesti kuin heiltä voi odottaakin, ja solistit tekevät erittäin vahvaa työtä, vaikka joskus teksti toimiikin heitä vastaan. (Jopa Berryn kaltainen huippubasso kuulostaa idiootilta joutuessaan loputtomiin venyttelemään vokaaleja Syksyn aariassa Seht auf die breiten Wiesen hin.) Kuoro tekee myös väkevän vaikutuksen, vaikka sen äänitys ehkä eniten toivomisen varaa tällä julkaisulla jättääkin.

Karajan ei ollut ehkä omimmillaan klassisen kauden repertuaarissa, mutta 1700-luvun oopperoissa ja oratorioissa hän on tehnyt kuulemani mukaan kauttaaltaan hyvää jälkeä, eikä Luominen ole poikkeus. Pikemminkin jonkinlainen huipentuma.