maanantai 28. syyskuuta 2015

Sibelius: Sinfoniat ym. orkesterimusiikkia

Jean Sibelius (1865–1957) sävelsi sinfonista musiikkia viidellä vuosikymmenellä 1890-luvulta 1930-luvulle. Tänä aikana hän eteni omintakeista polkua ohjelmallisesta kansallisromantiikasta sinfonisten muotojen moderneihin uudelleenmuotoiluihin, äärimmäiseen tiivistykseen ja lopulta ehkä henkilökohtaiseen umpikujaan. Hyvin omaperäisen ja ainutlaatuisen seitsemän numeroidun sinfonian sarjan jälkeen ei maailmalle enää kahdeksatta lähetetty, vaikka säveltäjä sellaisen monta kertaa eri tahoille lupasi. Kahdeksas sinfonia edistyi todennäköisesti melko pitkälle eräiden käsikirjoitukset vilaukselta nähneiden aikalaisten mukaan siinä oli merkittävä osa kuorolle mutta lopulta hiljaisuus jäi pysyväksi. Yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan kahdeksannen sinfonian tuntemattoman laaja raakaversio päätyi Ainolan uuninpesään joskus 1940-luvulla. Ehkä Sibeliuksen kuuluisan itsekritiikin ja masennustaipuksen yhdistelmä pani hänet lukkoon; ehkä kansallisomaisuudeksi korotettu säveltäjä lamautui paineiden alla; tai ehkä hän vain sävelsi itsensä umpikujaan. Sibeliukselle oli tärkeää, että hänen sinfoniansa kasvoivat orgaanisiksi kokonaisuuksiksi, joissa orkesteria käytettiin taloudellisesti, koruttomasti, ja jotka tekivät aina jotain uutta. Ehkä tämä tie oli kuljettu loppuun jo Seitsemännen sinfonian ja Tapiolan myötä. Jos meidän elinaikanamme ei tapahdu vuosisadan musiikkihistoriallista sensaatiolöytöä, pysyy Kahdeksas sinfonia tuntemattomana, vaikka muutamista siihen yhdistetyistä luonnoksista jotain pystyttäisiinkin rekonstruoimaan.

Onneksi meille jää seitsemän upeaa ja uniikkia sinfoniaa (yhdeksän, jos haluamme laskea mukaan jossain sinfonian, orkesterisarjan ja sinfonisen runon välisellä alueella samoavat Kullervon ja Lemminkäisen). Sibeliuksen sinfonioista on saatavilla lukuisia taltiointeja, yksin nro 2:sta useampia kuin jaksan laskea. Myös sinfonioiden kokonaislevytyksissä on ilahduttavan runsaasti valikoimaa. Käyn säveltäjän 150-vuotisjuhlasyksyn kunniaksi läpi muutamia hänen sinfonioidensa kokonaislevytyksiä. Aloitan suomalais-brittiläisellä yhteistyöhankkeella.
Kahvihetki Ainolan kuistilla 1900-luvun alkuvuosina.
Paavo Berglund (1929–2012) oli ensimmäinen suomalainen kapellimestari, joka teki täydellisen kaupallisen levytyksen Sibeliuksen seitsemästä numeroidusta sinfoniasta.Tämä tapahtui 1970-luvulla brittiläisen Bournemouthin sinfoniaorkesterin kanssa. Levytyssopimus EMI-yhtiölle syntyi sen jälkeen, kun Berglund oli herättänyt paljon huomiota johtamalla Lontoossa Sibeliuksen Kullervon ensimmäisen Suomen ulkopuolisen esityksen vuonna 1970, 78 vuotta teoksen valmistumisesta. Seuraavana vuonna Berglund johti teoksen ensilevytyksen, joka on säilynyt kilpailukykyisenä laajenevilla markkinoilla. 1970-luvun kuluessa syntyi sitten komea kokonaisuus Sibeliuksen numeroiduista sinfonioista, jota täydennettiin muilla säveltäjän orkesterisävellyksillä. Tästä nykyään kai jo klassikkona pidettävästä 70-lukulaisesta kokonaistaltioinnista on ollut vuosien varrella liikkeellä useampia versioita niin EMIllä kuin muillakin yhtiöillä, joille se on lisensoitu. Itsellänikin on jossain laatikossa 1990-luvulla Royal Classics -halpayhtiön tekemä luvallinen uudelleenjulkaisu. Se setti saa kuitenkin jäädä menneisyyteen, sillä vuonna 2013 Warner julkaisi samasta sarjasta uuden, restauroidun ja remasteroidun albumin, jota on vaikea olla suosittelematta:


Jean Sibelius:

Sinfonia nro 1 e-molli, op.39 (1900) (39:00)

Sinfonia nro 2 D-duuri, op.43 (1902) (44:55)

Sinfonia nro 3 C-duuri, op.52 (1907) (31:14)

Sinfonia nro 4 a-molli, op.63 (1911) (37:22)

Sinfonia nro 5 Es-duuri, op.82 (1919) (32:12)

Sinfonia nro 6 d-molli, op.104 (1923) (31:32)

Sinfonia nro 7 C-duuri, op.105 (1924) (21:55)

Finlandia, op. 26 (1900) (8:06)

Bardi, op.64 (1914) (8:14)

Tapiola, op. 112 (1926) (18:11)

Tuonelan joutsen Lemminkäissarjasta, op.22/2 (1895) (8:41)

Nocturne & Élégie Kuningas Kristian II -näyttämömusiikkisarjasta, op.27 (1898) (12:42)

Intermezzo & Alla marcia Karelia-sarjasta, op. 11 (1893) (8:54)

Valse triste, op. 44/1 (1904) (4:52)

Bournemouth Symphony Orchestra, Paavo Berglund.

Warner (EMI) (4CD), äänitetty Lontoossa ja Southamptonissa 1972–1978. 76:29+76:15+77:46+78:06.

Berglundin 1970-luvun(kin) Sibelius on täsmällistä, jykevää ja hengittävää, eikä se ole koskaan tämän paremmalta, täyteläisemmältä ja viimeistellymmältä kuulostanut. Kapellimestari ei hötkyile, vaan suosii tasaisia tempoja. Sibeliuksen sinfoninen kehittely on runsasta ja vaatii aikansa, eikä Berglund kiirehdi sitä: sävellykset tuntuvat kasvavan luonnollisesti ja loogisesti  vääjäämättömään mittaansa. Bournemouthin sinfoniaorkesteri soittaa hienosti, vaikka Berglundin kaltainen perfektionistikaan ei saa siitä aikaiseksi Lontoon Philharmoniaa tai Berliinin filharmonikkoja. Soitossa on silti upea, enimmäkseen viileä väripaletti, ja yksityiskohdat kuuluvat luontevasti, selkeästi ja huolitellusti. Äänessä on tässä uudelleenjulkaisussa enemmän tilaa, massaa, kirkkautta ja väriä kuin aiemmissa versioissa.

Berglund on minusta tuntunut olevan numeroitujen sinfonioiden kohdalla parhaiten kotonaan modernististen teosten – siis nro 3:sta alkaen parissa. Myöhempien sinfonioiden viileydessä ja raikkaudessa hänen rakenteellinen tarkkanäköisyytensä, musiikkia horjumattomasti kuljettava näkemyksensä ja kuulaan yksityiskohtaiseksi hiomansa sointi pääsevät loistamaan. Sinfoniat nro 37 edustavatkin tällä albumilla kaikkia em. hyveitä, mutta on todettava, että tällä kertaa Berglund järisyttää toden teolla myös kahdessa ensimäisessä, selkeästi romanttisessa sinfoniassa. Nämä levytykset, vuosilta 1974 (nro 1) ja 1976 (nro 2), ovat minusta Berglundin toimivimmat taltioinnit näistä kansallisromanttiseen kauteen sijoittuvista teoksista. Molemmissa vallitsee runsaampi lyyristen ainesten mehukkuus ja vapautuneempi tulkinta kuin Berglundin myöhemmissä tulkinnoissa, ja esitykset ovat ehdottoman vakuuttavia. Erityisesti nro 2, jonka kehittely voi tuntua taitamattomissa tai päämäärättömissä käsissä pitkältä ja finaali ylimitoitetulta, kehkeytyy vaikuttavaksi, luonnonvoiman kaltaiseksi monumentiksi. Berglund avaa sinfonian varsin hitaasti, jopa raukeasti, mutta kehittelee siitä ainutlaatuisesti sykkivän ja vastustamattomasti etenevän rakennelman. Ja niin käy, että tämä Sibeliuksen sinfonioista tutuin, esitetyin ja turvallisin kuulostaa tuoreelta, villiltä ja finaalissaan aidosti sankarilliselta, mahtailemattomalta ja liikuttavalta.

Sibeliuksen ongelmallisimpina sinfonioina on tavattu pitää Kolmatta ja Neljättä. Ainakin ne ovat tavanneet upota yleisöön huonoiten, ja ovat yhä aliedustettuina sinfonioiden yksittäislevytyksissä. Kolmannessa sinfoniassa (1907) käy katsastamassa uusklassistista suuntaa ennen kuin siitä edes tuli kunnolla suunta. Olen aina pitänyt tästä teoksesta, jossa on lähes hypnoottisen staattinen tilan tuntu. Yksinkertaisten joskin tarttuvien aiheiden toisto voisi käydä hermoille, mutta Sibelius kehittelee niistä aivan uudenlaisen, tiivistetyn eeppisen tyylin, johon Berglund vastaa mainiosti. Kapellimestari antaa jälleen sinfonialle aikaa pitäen etenemisen rauhallisena ja kiireettömänä, muttei kavahda hienovaraisia ja luontevia temponmuutoksia. Soolo-osuuksiin on puristettu valtavasti elämää, ja kauan saa etsiä, jos mielii huomattavasti tätä paremman ja tyydyttävämmän esityksen tästä sinfoniasta löytää.

Neljäs sinfonia on sävelletty aikana, jolloin Sibeliuksen elämässä oli paljon epävarmuutta ja vastoinkäymisiä, näistä tärkeimpänä se, että hänen uskottiin kuolevan kurkkusyöpään. Useamman operaation vaatinut kasvain osoittautui hyvänlaatuiseksi, mutta säveltäjä joutui jättämään sikarit ja viinan. Synkkyyden ja kuoleman läheisyyden tuntemukset ovat varmaankin vaikuttaneet ankaran ja lohduttoman, mutta myös jylhän Neljännen sinfonian tylyihin maisemiin. Tämä pimeä, kylmä ja kulmikas sinfonia on joskus yhdistetty talviseen Kolivaaraan, mutta säveltäjä itse torjui nämä assosiaatiot. Ei rinnastus silti ole välttämättä huono, vaikka Sibeliuksen äänimaisema on paljon Pielisen rantoja karumpi. Kun kuoleman varjo häilyy yllä, ei Sibeliuksen kaltainen panteisti löydä varsinaista lohtua, korkeintaan jonkinlaista tyyneyttä kaiken majesteettisesta ykseydestä. Berglundin Neljäs on julma ja toivoton, oikea kaamosmasennuksen musiikillinen kuva. Päättäväisessä synkkyydessään ja kubistisessa melankoliassaan tulkinta on tinkimätön ja pysäyttävä, raaka kuin koillisviima.

Sinfoniat nro 57 ovat sinfonioista ehdottomat suosikkini, ja Berglund tekee niiden parissa aivan loistavaa työtä. Viides sinfonia on parhaita kuulemiani, raikas ja majesteettinen. Sinfonia kerää luontevasti taakseen valtavan paineistuksen, joka purkautuu finaalissa typerryttävän riemukkaisiin iskuihin. Pettävän koruton Kuudes sinfonia etenee rauhallisesti, ja Berglund muotoilee teoksen herkät, jäiset detaljit terävästi ja huolellisesti. Seitsemäs sinfonia on ehkä Sibeliuksen ihmeellisin ja omintakeisin mestariteos, ja kirjoissani Berglundin Lontoon-tulkinta tästä teoksesta vuodelta 2003 on yhä ylittämätön. Tämä 30 vuotta varhaisempi levytys ei jää paljon jälkeen. Orkesterin sointi on ehkä tekstuuriltaan hieman karkeampi, mutta esityksessä on jyrisevää elinvoimaa, energiaa ja elämisen riemua. Berglundin muotoilua kelpaa jälleen ylistää, kun helleeninen rondo muovautuu itsensä varaan kuin Zeuksen päästä ikään. 

Täydentävien kappaleiden valikoima on hieman epäyhtenäinen ja kummallinen. Mestariteokset Tapiola ja Finlandia puolustavat aina paikkaansa tällaisissa kokoelmissa, ja myös salaperäisen kepeäaskelinen Bardi on ilahduttava lisä, mutta mitä pitäisi ajatella siitä, että Karelia-sarjasta on viitsitty taltioida vain kaksi osaa kolmesta? Hyvin kummallinen ratkaisu liittynee alkuperäisten albumien kestollisiin rajoituksiin. Tuonelan joutsen oli aikanaan hyvin tavallista esittää irrallaan muista Lemminkäisen jaksoista, ja Valse triste Kuolema-musiikista on perinteinen encore-numero, joten ne sopivat hyvin mukaan. Jokseenkin erikoisilta vaikuttavat sitten taas kaksi irrallisen oloista joskin toki kaunista otosta Kristian II -näyttämömusiikista. Niiden tilalle olisi aivan hyvin mahtunut esimerkiksi Aallottaret tai Pohjolan tytär, molemmat mielekkäämpiä kokonaisuuksia. 

Tapiola, Sibeliuksen viimeinen suuri orkesteriteos ja viimeinen sävelruno, on mittavin ja luontevin jatke sinfoniasarjalle. Mystinen ja uhkaava kuulokuva metsänjumalan hämyisistä kotikorvista tekee Berglundin käsissä hyytävän vaikutuksen. Myös Finlandia soi komeasti, mutta sen suhteen markkinat ovat erittäin tiukasti kilpaillut. Kaikkiaan tämä neljän levyn julkaisu on ilmeisen ikivihreä kokonaisuus, joka pitää pintansa. David Gutmanin lehtiseen vuonna 2012 kirjoittama sujuva essee keskittyy Berglundin Sibelius-suhteeseen, ei niinkään itse teoksiin. 

1 kommentti:

  1. Tuo kahden Kuningas Kristian II -sarjan osan mukanaolo on ihmetyttänyt minuakin. Tilalla olisi todella voinut olla vaikka Aallottaret tai Tuonelan joutsenen pari Lemminkäisen kotiinpaluu. Nämä kaksi Berglund levytti, kahta muuta osaa sisältävää kokonaissarjaa on levytetty yleensäkin vähemmän.

    Mitä Karelia-sarjaan tulee, niin syystä tai toisesta Berglund levytti vain nämä osat yksi ja kolme, ikävä kyllä.

    VastaaPoista