Beethoven: Pianosonaatit nro 14, 8, 17 & 23

Ludwig van Beethoven (1770–1827) vei paitsi sinfonian, niin myös pianosonaatin uusille teille. Hänellä oli taipumusta sellaiseen. Piano- tai kosketinsonaatti on sinfonian tapaan klassismin aikakaudella 1700-luvulla vakiintunut lajityyppi. Soolokosketinsoittimen (joskus kahden instrumentin), nykyään onneksi lähes aina modernin pianon, esittämä sävellys on yleensä kolmiosainen ja alkaa sonaattimuotoisella osalla (Sonaattimuoto, musiikin abstrakteja perusmuotoja, noudattaa kaavaa esittely – kehittely – kertaus. Se on kaikkialla, ja se on ilmeisesti ihanteellinen muoto monien ihmisten aivoille.) Pianosonaatin pituus voi vaihdella paljon: Domenico Scarlattin (1685–1757) yksiosaiset sonaatit voivat kestää vain joitakin minuutteja, kun taas Beethovenin Hammerklavier-sonaatti voi saavuttaa viidenkymmenenkin minuutin rajan vetäen vertoja täysimittaisille romanttisille sinfonioille.

Beethoven sävelsi pianosonaatteja halki lähes koko ammattimaisen sävellysuransa. Hän aloitti harjoitustöillä jo Bonnissa. Vuosien 1795 ja 1822 välillä hän sai aikaan 32 sonaattia, jotka räjäyttivät pianon ilmaisuvoiman siinä missä Beethovenin sinfoniat tekivät saman orkesterimusiikille. On sanottu, että J.S. Bachin (1685–1750) Wohltemperierte Klavier muodostaa pianistien Vanhan testamentin (johon ehkä on lisätty vielä Goldberg-muunnelmat Laulujen laulun paikalle) ja Beethovenin 32 sonaattia Uuden testamentin.

Vaikka Beethoven muistuttaa heistä ehkä enemmän Vanhan testamentin Jumalaa. Ei kun nyt mä keksin! Beethoven on kuin Mooses, joka johdatti kansan uuteen musiikkiin, jota ei kuitenkaan saanut kuulla. (Pitää rajoittaa tällaisia vertailuja oikeasti.)

Beethovenin pianosonaateista on tietysti tarjolla tuhottomasti levytyksiä, kokonaisuuksia ja valikoimia. Makuja on niin monenlaisia, että on vaikeata nostaa jokin tietty taltiointi ylitse muiden. Jos Beethovenin pianosonaatteihin lähtee puhtaalta pöydältä tutustumaan, on ensimmäinen valinta, haluaako kaikki 32 heti samalla kertaa, vai kenties valikoiman tunnetuimpia sonaatteja. Ehkä vähemmän järkälemäinen suunta on aloittaa valikoimilla, ja mielessä on hyvä pitää, että ns. myöhäiset sonaatit, viisi viimeistä (nrot 28–32), voivat olla varsin raskaita. Tänään vuorossa on eräs halvalla hankittu valikoima tunnetuimpia varhaisempia ja keskikauden sonaatteja.

Ludwig van Beethoven:

Pianosonaatti nro 14 cis-molli, Sonata quasi una Fantasia op. 27 nro 2, "Kuutamosonaatti" (1801):

I Adagio sostenuto (5:26)
II Allegretto (1:57)
III Presto (5:50)

Pianosonaatti nro 8 c-molli, op. 13, "Pateettinen (Pathétique)" (1798):

I Grave – Allegro di molto e con brio (9:07)
II Adagio cantabile (4:19)
III Rondo (4:28)

Pianosonaatti nro 17 d-molli, op. 31 nro 2, "Myrsky" (1802):

I Largo – Allegro (8:43)
II Adagio (7:19)
III Allegretto (6:22)

Pianosonaatti nro 23 f-molli, op. 57, "Appassionata" (1805):

I Allegro assai (9:22)
II Andante con moto – Allegro ma non troppo (11:08)

Maria João Pires, piano.

Apex (alk. Erato), äänitetty 1970-luvulla. 75 min.

Portugalilaissyntyinen pianisti Maria João Pires (s. 1944) tunnetaan etenkin Mozartin, Schubertin ja Chopinin tulkitsijana. Beethovenia hän on levyttänyt harvemmin, mutta harva tähtipianisti voi välttyä Beethovenin sonaateilta.
  Albumi on 1970-luvulla tehtyjen taltiointien uudelleenjulkaisu, jonka toimituksellinen panos on Apex-halpisyhtiön tapaan minimaalinen. Lehtisessä on lyhyt (ja anonyymi) essee levyn teoksista, eikä äänityksen paikasta tai ajankohdasta anneta mitään tietoa, kunhan nyt vain takakannessa mainitaan, että sisältö on alkujaan julkaistu vuonna 1977 Erato-merkkisenä levynä. Uudelleenjulkaisun kansikuva revontulineen on pikemmin sibeliaaninen kuin Beethoveniin yhdistyvä, ja nähdäkseni pianistin nimikin on kirjoitettu väärin, joten toimituksellisia ansioita tällä julkaisulla ei ole.

Valikoima on edustava ja yleissivistysyhteensopiva: kaikki neljä sonaattia (joista tulee keston puolesta kiitettävä 75 minuutin kokonaisuus) ovat niitä kuuluisimpia ja suosituimpia, joilla on lisänimet. Yksikään näistä lisänimistä ei ole säveltäjän itse keksimä, mutta tiettävästi yksi on hänen hyväksymänsä: kustantaja keksi 8. sonaatille nimen "Sonata Pathétique", eikä nuorella säveltäjällä tiettävästi ollut mitään tätä vastaan. 

Ohjelma alkaa Beethovenin sonaateista (ja ehkä kaikista pianosonaateista) ehdottomasti tunnetuimmalla ja rakastetuimmalla, ns. Kuutamosonaatilla. Nimi on romanttisen runoilijan myöhempää perua ja liittää haaveksivan avausosan kuulokuvat kesäöiseen souturetkeen Vierwaldstätterseellä, missä Beethoven ei tiettävästi ikinä käynyt. Sonaattiin liittyy muutakin romanttista mytologiaa, kuten hupsu kertomus siitä, miten Beethoven olisi ilahduttanut tällä teoksella jotain köyhää tyttöä. Se tosiseikka, että teos on omistettu Beethovenin nuorelle piano-oppilaalle, kreivitär Giulietta Guicciardille (1782–1856), ei ole ollut omiaan hälventämään mystiikkaa. Eipä silti, sonaatti on hyvin tiivistunnelmainen ja vapaamuotoisuudessaan (alkuperäinen nimi on Sonata quasi una Fantasia) henkilökohtaisen oloinen. Ajatus kuutamosta on niin vahvasti yhdistynyt musiikkiin, että avausosaa on vaikeata kuunnella ilman sitä. Jos tähän pystyy, voi siitä löytää varsin syvääkin melankoliaa. Erittäin lyhyt ja leikkisä keskiosa antaa myöten raivokkaan intensiiviselle finaalille, joka on varmasti ollut haasteellinen Beethovenin oman ajan instrumenttien kestokyvylle. Piresin tulkinta korostaa tällä albumilla vahvasti Beethovenin sonaattien lyyrisiä piirteitä, ja tämä pätee Kuutamosonaatissakin. Avausosa on hyvin haaveellinen, ja pianossa on miellyttävän pyöristetty, liplattava sävy. Finaalissa tavoitetaan riittävästi dramatiikkaa, mutten kutsuisi tätä vielä raivoksi. Kyllä se silti aiheuttaa hengästymistä ja pulssin tihentymistä.

Pateettinen sonaatti on albumin varhaisinta Beethovenia, ja sen nimi tietysti viittaa siihen, mitä pateettinen suomeksi oikeasti tarkoittaa. Tässä sonaatissa on ensi nuotista lähtien paatosta, tunnetta ja potkua. Myrskyisän ja tunnekuohuisen sonaatin sydämenä on lämmin ja mietteliään melodinen adagio, joka on suosittu myös itsenäisenä kappaleena. Siinä osassa Pires onnistuukin parhaiten. Hänen draaman tajunsa ja ajoituksensa on rajummissa kohtauksissa aivan kiitettävä, mutta soitossa on yhä läsnä tietty pehmeys, joka hieman silottelee sonaatin rosoisia emootioita. Piresiä ei voi syyttää sievistelystä, mutta hän on sankarillisuuteen ilmeisimmin taipuvissa kohdissa hieman kuulas ja pidättyväinen. Toisaalta hänen soitossaan ei ole jälkeäkään teennäisestä teatterista tai paisuttelusta, ja tämä vilpittömyys antaa sille vetovoimaa, mutta toisaalta jään hieman kaipaamaan vielä rajumpaa läsnäolon tuntua.

Myrsky-sonaatti on saanut innoituksensa Shakespearen Myrskystä, ainakin jos uskomme varhaista Beethoven-elämäkerturi Anton Schindleriä (1795–1864). Ei välttämättä kannata uskoa, sillä Schindlerillä on tapana väärentää asiakirjoja ja panna omiaan, jos aineisto ei muuten ole riittävän kiinnostavaa. Sonaatissa on sinänsä myrskyisiä jaksoja, jotka ovat aikanaan takuulla venyttäneet pianistien ja instrumenttienkin kestokykyä äärirajoille. Pires tuo tähän levottomaan sonaattiin eleganssia ja kauneutta tinkimättä liikaa dramatiikasta. Tämä ei ole murskaavin esitys sonaatista, eikä sen tarvitsekaan olla.

Appassionata-sonaatti (se kitschimäisin julistein mainostava hevosshow kirjoittaa nimensä väärin) on albumin myöhäisintä Beethovenia (1805) ja sijoittuu hänen ns. keskikauteensa. Tämä on Beethovenin sonaattien joukossa henkilökohtainen suosikkini, tunnekirjoltaan monipuolinen ja täynnä volatiliteettia. Ensiosa on levoton ja pitää sisällään selkeästi erottuvan, hieman pahaenteisen aiheen, jota voi pitää enteenä 5. sinfonian avauksesta. Salaperäinen toinen osa päättyy aavemaiseen sointuun, joka valahtaa riivatun oloisen finaalin syliin. Tämä on äärimmäisyyksien teos, jossa ihanteellisesti kuulisin äärimmäistä soittoa, mutta vaihtelun vuoksi Pires tekee jotain virkistävää ja antautuu hienoiseen introspektioon. Tutkiskeleva ja kirpeän heleä soitanto toimii varsin hyvin, ja vaikka finaalista uupuvatkin kaikkein huimimmat demoninelkeet, on Piresin suora ja huoliteltu soitto täysin soveliasta teoksen arvokkuudelle, ja hän rakentaa päätösosaan hienovaraisen jännitteen, joka purkautuu komeasti. 

Tämä halpa uudelleenjulkaisu kätkee sisäänsä hyvälaatuiset ja tinkimättömän elegantit tulkinnat Beethovenin neljästä kuuluisasta pianosonaatista. Minun käsitykseni Beethovenista on vielä tätä esitystä romanttisempi ja äärimmäisempi, mutta Piresin soitossa on kaunista viehätysvoimaa ja sokeroimatonta kunniallisuutta. Hän ei vähättele vaikeuksia, muttei myöskään paisuttele musiikkia egoistisessa hengessä. Hän ei kokemukseni mukaan ole niitä pianisteja, joilla on jotain todistettavaa tai osoitettavaa, ja nämä tulkinnat ovat lyyrisesti painottuneessa sarjassa hyvin miellyttäviä.